Kaksi vai kolme tehtävää?

Yliopistolaki listaa yliopistojen tehtävät monitulkintaisella tavalla. Lain toisen pykälän tekstiä minä luen siten, että tehtäviin kuuluvat luonnollisestikin sekä tutkimus että opetus, mutta loppu onkin sitten hämärämpää. Vai mitä tuumaat pätkästä “sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”? Toinen virke samassa pykälässä tarkentaa, että yliopistojen tulee “edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Niin että oliko yliopistoilla lain mukaan kaksi vai kolme tehtävää, vai ehkä useampiakin?

Yliopistolaisten parissa lain toinen pykälä tiivistetään useimmiten siten, että tehtäviä on kolme: tutkimus, opetus ja niin sanottu kolmas tehtävä, jota voidaan kutsua sitten vaikka yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Tällainen tulkinta antaa ymmärtää, että tuo kolmas tehtävä on jotain lisää, jotain erillistä ja jotain, johon pitää nimetä vastuuhenkilöitä ja johon pitää varata erillinen työpanos esimerkiksi työsuunnitelmassa.

Minä haluaisin katsoa tilannetta toisin. Hoitamalla tutkimuksen ja opetuksen kunnolla, kaikkine monimutkaisine toimintoineen, yliopistolainen tulee automaattisesti hoitaneeksi myös kaiken muun yliopistolaissa mainitun parhaalla mahdollisella tavalla.

Konkreettisen esimerkin saimme viime viikolla, jolloin julkistettiin kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viides arviointiraportti ja sen tiivistelmäpäättäjille. Raporttia on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita kaikkialta maailmasta. Raporttia on ollut kirjoittamassa myös kaksi kollegaani Helsingin yliopistosta. Professorit Veli-Matti Kerminen ja Timo Vesala ovat käyttäneet raportin työstämiseen lukuisia työtunteja, joiden aikana on luettu tieteellisiä artikkeleita ja tiivistetty niiden tuloksia. Työn johtopäätöksiä on myös saanut laajasti kommentoida ja kommentteja on pohdittu ja niihin on vastattu.

Ilmastopaneelin työ on erinomainen esimerkki tutkimustyöstä ja siihen liittyvistä monimutkaisista prosesseista laadunvarmennuksineen ja vertaisarviointeineen. Työn tulokset ovat käytössä tietenkin tutkijoiden parissa, mutta lisäksi ja erityisesti yhteiskunnassa, jossa päättäjät tekevät ratkaisuja tulevaisuutemme osalta. Tutkimustulokset vuorovaikuttuvat yhteiskuntaan ilman että on tehty muuta kuin omaan tutkimustyöhön liittyviä tehtäviä.

Täytyy tietysti myöntää, ettei kaikki tutkimus näin suoraan siirry yhteiskunnan käyttöön. Usein on hyödyllistä miettiä erikseen toimia, joilla kytketään yliopistojen hyvinkin syvälliset ja vaikeat aiheet vuorovaikutukseen yhteiskunnan kanssa.

Uudet ranking-listaukset

Syksy on suppilovahveroiden ja rankinglistojen aikaa. Syys-lokakuulla ilmestyy The QS world university rankings -listauksen vuosipäivitys. Jotkut odottavat uusia listoja innolla ja toiset kauhulla, ehkä suurimmalle osalle näillä ei ole suurtakaan merkitystä. Oma yliopistoni on profiloitunut strategiassaan pyrkimyksillä nousta ranking-listoilla ja seuraan näitä listauksia mielenkiinnolla. Ei sillä, että näistä varsinaista hyötyä tai haittaa olisi, mutta kiinnostaa kuitenkin.

The QS world university rankings on mielenkiintoinen yhteenveto erilaisia näkökulmia. Arviosta puolet tulee globaaliin kyselyyn perustuvasta maineesta (eli hyvin subjektiivinen osa). Toinen osa tulee määrällisistä indikaattoreista eli viittausten määristä sekä kansainvälisen henkilöstön ja opiskelijoiden määrästä ja lisäksi opiskelija/opettaja -suhdeluvusta.  Onko tässä kaikki, millä hyvä erottuu huonosta? Ei varmaankaan, mutta harva näiden lukujen taakse kuitenkaan tulee vilkaisseeksi.

Vertailussa Suomen yliopistoista parhaiten pärjäsi Helsingin yliopisto (sijoitus 69.). Muiden suomalaisten yliopistojen sijoitukset olivat myös mainioita: Aalto yliopisto (196.), Turun yliopisto (205.), Oulun yliopisto (253.), Itä-Suomen yliopisto (291.), Jyväskylän yliopisto (299.), Tampereen yliopisto (376.), Tampereen teknillinen yliopisto (431-440.) ja Åbo Akdemi (451-460.).

Yhdysvallat ja Englanti olivat jälleen kerran kärjessä ja valtasivat koko kärkikymmenikön. Kolmen kärjessä olivat MIT, Harward ja Cambridge. Kahdenkymmenen parhaan joukossa oli vain kolme muualta olevaa yliopistoa, kaksi Sveitsistä (Ecole Polytechnique Federal de Lausanne ja ETH Zurich) ja yksi Kanadasta (Toronto).

Pohjoismaiden yliopistoista ainoana viidenkymmenen parhaan joukossa oli Kööpenhaminan yliopisto (45.) ja Helsingin yliopiston edelle nousi niukasti myös Lundin yliopisto (67.). Tässä vertailussa Helsinki pärjäsi mielestäni erinomaisesti. Monta arvostettua Pohjoismaista yliopistoa jäi taakse.

Eräs mielenkiintoinen kysymys on myös sijoituksen stabiilisuus. Ei ole oletettavaa, että yhden vuoden aikaperspektiivillä tapahtuu merkittävää todellista muutosta. Tältä osin arviointi osoittautui erittäin stabiiliksi. Top 50 joukosta putosi tänä syksynä vain yksi yliopisto ja top 100 joukostakin vain neljä. Tämä tietysti kertoo haasteen suuruudesta yrittää nousta näillä listoilla. Helsingin yliopiston yhdeksän pykälän nousu onkin tätä taustaa vasten erinomainen.

Kaiken keskellä täytyy kuitenkin olla kriittinen ja muistaa kenelle näitä rankinglistoja loppujen lopuksi laaditaan. Pääosin rankingit tuntuvat palvelevan median tarpeita. Julkisuuskuva on kuitenkin tärkeä osa yliopiston toiminnassa eikä kenelläkään ole varaa olla ottamatta ranking-listoja huomioon.