Luennoin juuri
kahta kesäkoulua Helsingin yliopiston tutkimusaseman rauhassa Hyytiälässä.
Vaikka intensiivikurssin luennointi on aina raskas ponnistus, oli mieli
tavanomaisen kepeä. Minun ei tarvitse enää ihmetellä mistä tuo hyvän olon tunne
syntyy.
Hyvä luentokurssi
on kuin tarina, jota kerrotaan luennolta seuravalle ja jota rakennetaan parhaimmillaan
opettajat ja opiskelijat yhdessä. Tarina ei kuitenkaan etene, jos välistä jää
liikaa osia pois. Koittakaa lukea vaikkapa dekkari siten että joka toinen luku
jätetään lukematta. Tai samalla tekniikalla yliopiston kurssikirja. Jos
juonesta vielä joten kuten saisikin selvää, ei tarina kuitenkaan etene, ei
kiedo pauloihinsa.
Yliopisto-opetuksessa
on valitettavan paljon elementtejä huonosti kerrotusta tarinasta.
Opiskelijoilla tuntuu olevan paljon muutakin tekemistä kuin seurata luentoja,
sillä seurauksella että normaalin luentokurssin luennoilla tuntuu olevan aina
eri kokoonpano paikalla kuin edellisellä kerralla. Tarina ei etene eikä ota
valtaansa. Opettajakin joutuu tuota jatkuvasti pohtimaan ja mukauttamaan
suunnitelmiaan.
Toista ovat
kesäkoulut, talvikoulut, intensiivikurssit – millä kaikilla nimillä niitä
kutsutaankaan. Opiskelijat ja opettajat ovat samassa paikassa yhteisen
oppimisen äärellä. Kellään ei ole pakopaikkaa eikä liikaa muuta tekemistä.
Jokainen luento voidaan aloittaa juuri siitä mihin edellinen on päättynyt.
Voidaan kertoa tarina, joka vie mukanaan. Opiskelijapalaute antaa syytä uskoa,
että tarinoita kaivataan vielä tälläkin vuosituhannella.
Olisiko opetus
syytä laajemminkin remontoida siten että tarinoille annetaan mahdollisuus?
Luennoidaan tiiviisti ja pidetään sitten taukoa. Ryhmitetään muu tekeminen
niin, että opetukseen osallistumiseen on mahdollisuuksia. Keskitytään kunnolla
siihen mitä tehdään.
