tiistai 11. maaliskuuta 2014

Tutkijoiden vastuusta

Olin kuuntelemassa mainiota PechaKucha -esitystä, jonka piti elokuvaohjaaja Aku Louhimies. Hänen viestinsä oli tiivistetysti (ja tässä yhteydessä siis kirjaimellisesti, kun kyseessä on 6 min 40 s kestävä PechaKucha -formaatti) se, että elokuvantekijänä hänellä on selvä vastuu elokuvan sisällöstä, mutta ympäristössämme olevien rumien maisemien ja rakennusten osalta on epäselvää kuka niistä on vastuussa. Joidenkin toimijoiden vastuu tekemisistään on siis hyvin selvää, kun taas toisten vastuu ja sen kantaminen on hämärämpää.

Jaan hyvin paljolti Louhimiehen mietteitä rumista maisemista ja rakennuksista. Hänen esityksessään oli valokuvia, joiden rumuudesta minulla oli yhtenevä näkemys.  Joku on suunnitellut rumatkin rakennukset, tai ainakin käytännössä toteuttanut. Joku on vastuussa monien kauniiden rakennusten tuhoamisesta ja rumien rakentamisesta tilalle. Maiseman kokijalle on kuitenkin erittäin epäselvää kuka itse asiassa on vastuussa ja kenelle voisi osoittaa valitukset.

Inspiroiva esitys johti ajatuksia omaan työhöni ja siihen viitekehykseen, jossa itse toimin. Minulle tuli mieleen kysyä kuka on vastuussa tutkimuksesta ja sen tuottamista tuloksista. Ensi mietinnällä tuntuu selvältä, että tutkija itse vastaa tekemästään työstä ja saamistaan tuloksista. Ainakin niiltä osin, että tutkimus on tehty alan vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti ja rehellisesti. Tuloksiin voi aina jäädä virheitä, mutta tutkija vastaa siitä, että tutkimus on tehty niin laadukkaasti, ettei virheitä ole syntynyt väärän toimintatavan johdosta.

Entä sitten tutkimustulosten käyttö? Muutamalla kollegalla testasin ajatuksiani ja heidän ensireaktio oli ettei tutkija voi vastata siitä, mihin tutkimustuloksia käytetään. Tällainen ajatus on luonnollinen, kun tutkimus on tuottanut tuloksia, joilla ei ole vahvaa kytkentää arvoihin. Tutkimustuloksia hyödynnetään esimerkiksi teknologian kehityksessä, mutta harva näkee, että nimenomaan  tutkijat olisivat vastuussa meidän teknologisoituneesta elinympäristöstämme. Joillain tästäkin lienee vastuu, mutta ei ole kovinkaan selvää keillä ja missä mitassa.

Tutkijan vastuun osalta on kuitenkin mielenkiintoisia teemoja, joiden tutkimisessa ja tulosten hyödyntämisessä tutkijalle tunnutaan antavan ainakin osavastuu. Hyvä esimerkki on emeritusprofessori Tatu Vanhasen rotubiologiaa koskeva tutkimus. Hän havaitsi ihmisten älykkyysosamäärissä alueellista ja bruttokansantuotteeseen positiivisesti korreloivaa vaihtelua. Tätä vaihtelua hän yhdisti geeneihin pohjautuviin rotuominaisuuksiin. Alan ulkopuolisena tutkijana en kykene ottamaan kantaa tutkimuksen metodologiseen laatuun, mutta keneltäkään asiaa seuranneelta ei voinut jäädä huomaamatta tutkimusyhteisössä esiintynyt paine rajoittaa ja lopettaa kyseinen tutkimus. Tutkija asetettiin siis tässä yhteydessä vastuuseen tuloksistaan, ainakin siinä määrin, että hänen olisi pitänyt ymmärtää olla tutkimatta aihetta, jonka tulokset saattavat aiheuttaa hämmennystä. Sittemmin kyllä havaittiin, että koko älykkyysosamäärän käsite on kelvoton ja älykkyys itsessäänkin vaikeasti määriteltävä käsite (esim. Nuorteva, 2004).

Tutkijoiden vastuu on ollut mielenkiintoisen keskustelun kohteena luonnollisesti myös atomipommiin johtaneen Manhattan-projektin tiimoilta. Projektin tavoitteena oli alun alkaenkin valmistaa atomipommi, joten kyseessä ei ollut neutraali tai arvovapaa tutkimus. Hankkeen sanotaan saaneen alkunsa Einsteinin vuonna 1939 Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille kirjoittamasta kirjeestä, jossa Einstein kertoo saksalaisten tutkivan atomipommin kehittämisen mahdollisuutta. Fysiikka, joka aseen kehittämisen taustalla on, oli pääosin kehitetty jo aiemmin. Tutkijat ymmärsivät, että atomiytimissä on sitoutuneena suuri määrä energiaa. Manhattan-projektissa syntyviä tuloksia haluttiin hyödyntää konkreettisessa hankkeessa. Ollaan sillä rajalla, tehtiinkö varsinaista tieteellistä tutkimusta, vai oliko kyseessä tuotekehityshanke. Joka tapauksessa Manhattan-projektiin osallistui suuri joukko kuuluisia tutkijoita kuten Robert Oppenheimer, Enrico Fermi, Niels Bohr, Richard Feynman ja tietysti Albert Einstein kirjeellään. Kaikki kuuluisia tutkijoita, joista ainakin osa katui jälkeenpäin tutkimustaan tässä hankkeessa.

Kenen on vastuu projektissa tehdystä tutkimuksesta ja sen tulosten hyödyntämisestä? Kenen on vastuu aiemmasta tutkimuksesta, joka mahdollisti Manhattan-projektin? Pitäisikö tutkijan kieltäytyä tutkimasta aiheita, joiden tuloksia voidaan käyttää ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan? Vai pitäisikö olla julkaisematta tuloksiaan, jos ymmärtää niiden väärinkäytön mahdollisuudet?

Tutkijoiden vastuu tutkimuksestaan tulee aivan uuteen valoon, jos tutkimustuloksia vääristellään tai peitellään. Tämän tyyppisiä väitteitä esiintyy aina silloin tällöin ja lienee ilmeistä, että tutkijat saattavat joutua erilaisten intressiryhmien painostuksen kohteeksi. Yhdysvaltain Elintarvike- ja lääkeviraston (Food and Drug Administration; FDA) tutkijat ovat kyselytutkimuksessa ilmoittaneet kokevan ulkopuolisen painostuksen liian kovana. Noin neljännes kyselyyn osallistuneista tutkijoista ilmoitti, että elinkeinoelämän suunnalta tullut painostus oli pakottanut tutkijoita muuttamaan tuloksista saatuja johtopäätöksiä tai vetämään jo valmiit tulokset kokonaan pois julkisuudesta (Chemical & Engineering News, March 07, 2012). Lienee selvää, että tutkijalla on ainakin osavastuu sekä tuloksista että myös tulosten hyödyntämisestä, jos työhön on liittynyt edellisen kaltaista epäeettistä toimintaa.

Tutkijan vastuu työstään, tuloksistaan tai niiden hyödyntämisestä ei ole musta-valkoinen. Ehkä yleistäen tutkimustulosten oikeellisuudesta ja laadusta tutkijalla on selvä vastuu. Tulosten hyödyntäminen ja mahdollinen väärinkäyttö ei voi kuitenkaan olla pelkästään tutkijan vastuulla, mutta jonkinlainen moraalinen vastuu on kuitenkin kannettava osallisuudesta prosessiin.