Ilmansaasteet – olemmeko turvassa puhtaassa pohjolassa?

Aerosolifysiikan professorilta kysytään useasti mitä ovat aerosolit. Kun yhdistän aiheen ilmansaasteisiin, saan useat kysyjät tyytyväisiksi. Aina jää kuitenkin joukko, joka ei tyydy ympäripyöreään vastaukseen, vaan kyselee tarkemmin.

Aerosoli on hiukkasten ja kaasujen muodostama kokonaisuus. Siten koko ilmakehä on aerosoli. Monesti erotetaan aerosolihiukkaset omaksi teemakseen, mutta tällöin pitäisi puhua ”aerosolihiukkasista” eikä pelkästään aerosoleista, jotka pitävät myös kaasut mukanaan.

Merkittävimmät ilmansaasteet ovat aerosolihiukkaset (joita on monenlaisia ja monesta lähteestä), ja lisäksi maanpinnan tasolla oleva otsoni sekä muut hivenkaasut kuten typen oksidit, rikkidioksidi ja hiilimonoksidi.

Vaikka Suomessa ilmansuojelu on kansainvälisesti katsoen hyvällä mallilla, ei itsetyytyväisyyteen ole syytä. Pienhiukkasten arvioidaan aiheuttavan Suomessakin pitkälti toista tuhatta ylimääräistä kuolemantapausta vuosittain.

Ilmansaasteet ovat erityisen kansainvälinen aihe. Kulkeutuvathan ne pahimmillaan ympäri maapallon ja vaikuttavat kaikkien meidän terveyteen ja ympäristöön.

Mielenkiintoisen linkin tuo ilmansaasteiden rooli ilmastonmuutokseen. Lähtökohtaisesti ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos johtuu ilmansaasteista, erityisesti hiilidioksidista. Jotkut ilmasaasteet saattavat vaikuttaa ilmastoon viilenevästi (lähinnä pienhiukkaset) ja tämä tuo haasteen poliittiseen päätöksentekoon.

Mitä Dohan ilmastoneuvotteluissa tapahtuu?

YK:n ilmastokokous pidetään alkaneen kahden viikon aikana öljy- ja kaasuvaroiltaan rikkaassa Qatarissa. Maassa, jonka kansalaisten hiilijalanjälki on noin kolme kertaa Suomen kansalaisen vastaava. Huiman suuri siis!

Qatarissa energiaa kuluu runsaasti jäähdytykseen ja makean veden tuottamiseen merivedestä. Kun kansalaisille sekä vesi että sähkö on ilmaista, ei suurta insentiiviä säästävämpään elämäntapaan synny.

Qatarin Dohaan odotetaan yli 15 000 osallistujaa lähes 200 maasta. Mikä mahtaa olla kokouksen itsensä hiilijalanjälki? The Telegraph arvioi, että hiiltä tuotetaan ainakin 25000 tonnia. Tämä syntyy delegaattien lennoista sekä kahden viikon oleskelusta Qatarissa. 

Monet delegaatiot toki kompensoivat hiilipäästönsä.

Dohan tavoite on vaativa ja välttämätön. Kyoton protokolla solmittiin 1997 ja se sitoo kehittyneet maat leikkaamaan hiilidioksidipäästöjään. Vaikkei se olekaan ollut erityisen menestyksekäs sopimus, on se silti ainoa kansainvälinen ilmastosopimus. Kyoton sopimus tulee katkolle vuoden lopussa ja tarvitsee välttämättömästi jatkon.

Kyoton sopimus sitoo kehittyneitä maita ja ilman sopimuksen jatkoa on mahdotonta kuvitella kehittyvien talouksien tulevan aktiivisesti vähennystyöhön mukaan. Ainakin EU, Australia, Norja, Sveitsi, Lichtenstein, Kroatia, Ukraina ja Islanti ovat ilmaisseet mukanaolonsa Kyoton jatkossa. Tämän pitäisi olla riittävää sitomaan myös merkittävimmät kehittyvät taloudet.

Toinen sopimuskausi tulee olemaan 2012-2020. Sopimuksen sisältöä ei tietenkään vielä tiedetä, mutta EU tullee sitoutumaan 20% vähennykseen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä.

USA:n rooli tulee jälleen kerran olemaan merkittävä. Obama on juuri nostanut suosiotaan Sandy-hirmumyrskyn jälkihoidossa ja nämä sään ääri-ilmiöt ovat huolestuttavia merkkejä riippumatta siitä mikä ilmastomuutoksen osuus täsmälleen ottaen on.

Onko Obamalla halua ja mahdollisuuksia saada USA sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin? Tämä vaikuttaa ainakin Kiinan halukkuuteen tulla mukaan vähennyssopimuksiin. Kiinan päästöt per capita ovat jo EU:n tasolla ja Kiina kokonaisuudessaan on suurin hiilidioksidin päästäjä.

Asialla on tietysti taloudelliset ulottuvuutensa. Tämä kaikki maksaa ja erityisesti kehittyneiden maiden on oltava valmiita myös konkreettisiin maksuihin. Jo Kööpenhaminassa sovittiin 100 miljardin dollarin vuotuisista investoinneista ilmastorahastoihin vuodesta 2020 lähtien. Dohassa valtioiden on tarkoitus keskustella kuinka rahat kerätään rahastoon ja kuinka niitä jaetaan. Tämäkään ei tule olemaan helppoa.

Lower CO2 emissions, but can we cut down the particle and NOx emissions of diesel engines?

Diesel engines are amongst the largest emission sources in urban air. The emissions consist of soot particles of about 40-80 nm in diameter. The engines emit also nanoparticles at less than 20 nm or so in diameter, consisting of various hydrocarbons and possibly also sulphur (in case of sulphur containing fuel).

Why it is so attractive to switch to diesel instead of a less emitting gasoline engine? The answer is in fuel economy, which is one of the main advantages of using diesel engines. In Finland, the national policy towards diesel fleet has changed over the last couple of years. Today the price per liter is almost equal for both diesel and E10 gasoline. The owner of the diesel car needs to pay monthly tax, and the saving must come from the more economic engine.

The emissions of diesel engines are rather well know and there is continuous process to limit the emissions to even lower level. In 2013, the new EURO VI limits for heavy duty vehicles will be for PM (particulate matter) 0.01 g/kWh and for NOx 0.4 g/kWh. If you compare these to the EURO I values just 20 years ago the change is dramatic: EURO I for PM was 0.36 g/kWh and for NOx 8 g/kWh. Unfortunately, the diesel engines tend to be strong and last forever, so we have to wait for a while until the fleet has majority of EURO VI level engines.

In order to cut down the emissions to EURO VI level, the changes in engine technology will not be sufficient alone. This points out to the importance of the after treatment of the exhaust gases. Several different types of catalysts and filters exist. How well do these work? What is the efficiency of each one of them? These are the questions to be answered though intensive research work.

In order to make the development towards lower emissions even more challenging, one needs to consider also the effects of new type of fuels. As diesel fuel is possible to be made of e.g. biomass based renewable energy sources, there are activities to develop these alternative fuel types. These new generation of fuels aim for lower CO2 footprint.

Recent PhD work has focused on all of these in performing a wide set of experiments. I will examine the work on Friday 23^rd November. The overall message is clear, one can fight against particle and gaseous emissions successfully together with lower greenhouse gas emissions.

The link for the press release of the thesis work can be found here in Finnish:

http://www.tut.fi/fi/ajankohtaista/vaitostiedotteet/dieselmoottorin-hiukkaspaastot-pienemmiksi-p034665c2

Nanosta ja turvallisuudesta

Kansainvälinen konferenssi Helsingissä pohtii onko nanomateriaaleista uhkaa ihmisten terveydelle tai ympäristölle.

Historia tuntee materiaaleja, jotka aluksi näyttäytyivät fantastisina, mutta sittemmin osoittautuivat niin haitallisiksi, että niistä piti kokonaan luopua. Parhaat varoittavat esimerkit ovat asbesti ja CFC-yhdisteet, joiden haitat ihmisten terveydelle ja ympäristölle tulivat lopulta melkoisina yllätyksinä.

Nanoteknologian sovellukset laajenevat kovaa vauhtia ja parhaimmillaan teknologiat voivat auttaa ihmiskuntaa suurissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi puhtaan veden saatavuuteen tai energiakysyksiin.

Toivottavasti vastuullinen tutkimus nanohiukkasten haitoista ja hiukkasille altistumisesta auttaa välttämään aiemmat riskit jo ennakoidusti.

Linkki konferenssiin:
 

http://www.ttl.fi/en/international/conferences/senn2012/Pages/default.aspx 

Ketä varten yliopistoja rankkeerataan?

 

Yliopistojen arkeen kuuluvat monenlaiset arvioinnit. Yksiköitä, kuten laitoksia tai tutkimusryhmiä arvioidaan esimerkiksi resurssien jakamisen taustaksi. Suomen akatemia arvioi kokonaisia tieteenaloja benchmarkatakseen suomalaisen tutkimuksen tasoa. Samoin koko tieteen tilaa arvioidaan säännöllisin välein. Viimeisimpänä tänä syksynä julkaistu arvio. Tämän tyyppisille arvioinneille on ominaista se, että arvioija pyrkii itse hyödyntämään saamiaan tuloksia. Hyvä kysymys on sen sijaan: Miksi yliopistoja rankkeerataan ulkopuolisten toimijoiden taholta?

Syksy on yliopistojen rankinglistojen päivitysaikaa. Jo aiemmin syksyllä päivittyi niin kutsuttu Sanghain lista. Viimeisin vuosipäivitys tuli Times Higher Educationin yliopistovertailusta, jossa Suomen korkeimmalle sijoittuva yliopisto oli Helsingin yliopisto sijaluvulla 109. Helsingin yliopiston sijoitus on pudonnut noin 20 sijaa kahdessa vuodessa. Mistä tämä kertoo?

Kaiken kaikkiaan rankkeerauslistat tehdään melko mekaanisesti. Arvioijat käyttävät ensi sijassa mittareita, joilla pyritään kuvaamaan tieteellisen toiminnan määrää ja laatua. Helpoin ja käytetyin tutkimusmittari liittyy tieteelliseen julkaisutoimintaan. Kansainväliset tietokannat kuten Web of Science tai Scopus listaavat ilmestyneiden julkaisujen lisäksi muitakin tunnuslukuja, jotka kertovat muun muassa julkaisuihin tulleista sitaatioista tai julkaisusarjan vaikuttavuudesta (impact factor). Eri alojen julkaisemistraditiot ovat hyvin erilaisia, joten edellämainittuihin mittareihin perustuvat arviot eivät ole koskaan yhteismitallisia.

Tutkimuksen laatua pyritään mittaamaan myös mm. kilpaillun tutkimusrahoituksen määrällä tai tutkimusyhteisön kansainvälisyydellä (esim. kansainvälisen henkilöstön osuus).

Tieteellisen toiminnan lisäksi mittareita on pyritty kehittämään myös ottamaan huomioon koulutus ja (tutkimuksen) vaikuttavuus, mutta näiden mittarien taakse piiloutuu paljon muutakin, joka aika usein liittyy tutkimuksessa pärjäämiseen.

Eri listoilla käytetään hieman eri mittareita erilaisin painotuksin. Mikä tahansa yliopisto voi suhteellisen helposti katsoa listan laskentamenetelmän ja hakea helpoimmat kriteerit, joilla sijoitusta voitaisiin nostaa. Täysin eri asia on, vaikuttaako listalla nousu yliopiston todelliseen laatuun tai esimerkiksi henkilöstön ja opiskelijoiden kokemuksiin yliopistosta työ- ja opiskelupaikkana.

Yliopistoja arvioivat instituutit eivät lähtökohtaisesti käytä saamaansaa ranking-listaa omiin tarkoituksiinsa, vaan näiden listojen ainoa näkyvä tarkoitus on saada mediahuomiota. Rankinglistat ovat siis tehty käytännössä julkisuutta varten. Yliopistoilla ei kuitenkaan ole varaa jättää huomioimatta listoilla sijoittumistaan. Listat ovat osa positiivista kehää: parhaat opiskelijat ja tutkijat pyrkivät listoilla menestyneisiin yliopistoihin, jolloin menstystä on odotettavissa jatkossa entistä enemmän.

Rankingit eivät saa olla yliopistoille itseisarvo sinänsä, mutta vakavasti niihin tulee suhtautua. Manner-Euroopan maat joutuvat pohtimaan miksi listoja dominoivat Yhdysvaltalaiset yliopistot, samoin kuin miksi yhä enemmän aasialaisia yliopistoja pystyy nousemaan korkeille listasijoille. Suomen maineelle opetuksessa ei voi olla hyväksi suomalaisen yliopiston (tai yliopistojen) puuttuminen kokonaan listojen kärkipäästä.

Kenelle näitä rankinglistoja loppujen lopuksi laaditaan? Pääosin rankingit tuntuvat palvelevan median tarpeita. Rankingit ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen, joten yliopistojenkin pitää suhtautua niiden merkitykseen vakavasti. Helsingin yliopisto onkin ottanut rankinglistasijoituksen jopa osaksi strategisia tavoitteitaan.

Voidaan kuitenkin kriittisesti miettiä myös mahdollisia taustalla olevia agendoja. Miksi esimerkiksi kiinalainen yliopisto ottaa tehtäväkseen arvioida ja laittaa järjestykseen maailman yliopistot?

Yliopisto läsnä yhteiskunnassa

Yliopiston kolmanneksi tehtäväksi on viime vuosina korostetusti nostettu vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Yliopistolain 2.1 § kertoo tämän aika ylväin sanoin:

“Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Edellinen siteeraus on siis suoraan laista eli meidän yliopistolla työskentelevien on syytä ottaa tämä tosissaan. Samoin tietysti kaikkien yliopiston kanssa yhteistyötä tekevienkin.

Yliopiston kahteen ensimmäiseen tehtävään eli tieteen tekemiseen ja siihen perustuvan opetuksen antamiseen kolmas tehtävä tietysti liittyy ilman erillistä käskemistäkin. Tiede olisi vähämerkityksellistä, jos sen avulla ei pyrittäisi vaikuttamaan. Tieteen ja opetuksen kautta yliopisto on monin tavoin läsnä yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella.

Yhteiskunnallista vuorovaikutus voidaan käsittää eri tavoin. Ehkä yleisimmin mieleen tulevat tutkijoiden pitämät yleistajuiset puheenvuorot erilaisissa yleisötilaisuuksissa ja esimerkiksi mediassa. Luonnontieteiden ja tekniikan parissa työskenteleviltä on totuttu odottamaan myös panoksia innovaatiotoimintaan vaikkapa yritysyhteistyön kautta tai esimerkiksi spin-off yritystoiminnan käynnistämisellä.

Ilmakehätutkijalle yhteiskunnallinen vuorovaikutus lienee vahvimmillaan, kun osallistutaan ihmiskunnan suurten haasteiden ratkomiseen (Grand challenges). Näitä haasteita löytyy ilmastonmuutoksesta vaikkapa puhtaaseen veteen. Hyvä raportti aiheesta lötyy International Council for Sciencen (ICSU) sivuilta (http://www.icsu.org/publications/reports-and-reviews/grand-challenges).

Helsingin yliopiston tutkijoille ja tutkimusryhmille on yliopisto tänä vuonna tarjonnut oivan mahdollisuuden tuoda yliopistoa ja täällä tehtävää tutkimusta tehokkaasti kadulla kulkevan ihmisen luo. Tämä tapahtuu Aleksanterinkadulle avatussa Tiedekulmassa. Katso vaikka täältä (http://blogs.helsinki.fi/wdc-2012/) mikä Tiedekulma on ja mitä siellä tapahtuu.  Muutaman päivän päästä sivulta taitaa löytyä live-tallenne myös omasta puheenvuorostani kaupunki-ilman pienhiukkasista.

Rikinpoistosta ympäristöstämme

Uusi rikkidirektiivi laskee laivojen käyttämän polttoaineen rikkipitoisuuden enimmäisrajan 0,1 prosenttiin vuoden 2015 alusta alkaen. Happosateiden ja happaman laskeuman aiheuttamien ympäristötuhojen parissa työuransa aloittaneelle tämä kuulostaa edistykselliseltä ja hienolta. Uutta direktiiviä on kuitenkin vastustettu näkyvästi ja tarmokkaasti. Vastustus perustuu taloudellisiin argumentteihin. Rikkidirektiivi koskee Itämerta, Pohjanmerta ja Englannin kanaalia. Eli ulkopuolelle jää EU:n osalta Välimeri, jonka osalta direktiivi astuu voimaan 2020 ja silloin enimmäisrajaksi tulee 0,5 %. Globaalilla tasolla siirrytään nykyisestä 4,5 %:n rajasta 3,5 %:iin vuonna 2012 ja 0,5 %:iin vuoteen 2025 mennessä.

Rikkidirektiivin vastustamisen etujoukoissa on esiintynyt Elinkeinoelämän keskusliitto (EK). EK harmittelee direktiivin aiheuttamia lisäkustannuksia suomalaiselle teollisuudelle. Tiukemmat rajat tarkoittavat lisääntyviä kuljetuskustannuksia erityisesti suomalaiselle vientiteollisuudelle.

Harmittelun sijaan voimme katsoa myös toisenlaiseen tulevaisuuteen. Rikkidirektiivi tuo töitä suomalaiselle teknologiateollisuudelle. Laivoihin hankitaan rikkipesureita ja uudet laivatilaukset kohdistuvat niille telakoille, jotka panostavat ympäristöystävällisiin ratkaisuihin. Puhtaampia polttoaineita käyttävät alukset ovat tulevaisuutta ja tähän suomalaiset telakat ovat panostaneetkin.

Koko ongelma heijastaa viime vuosikymmenten muutoksia kohti globaalia maailmaa ja maailmantaloutta. Muutokset ovat tapahtuneet talouselämän lisäksi myös ympäristökysymyksissä. Vielä 1980-luvulla hapanta laskeumaa ja sitä aiheuttaneita rikki- ja typpipäästöjä pidettiin erityisesti alueellisina ongelmina. Ja sellaisina niitä myös ratkottiin. Suomi teki yhdessä monien muiden maiden kanssa merkittäviä päästöjenvähennyksiä, jotka oli tehtävä oman ympäristömme takia. Happaman laskeuman ongelma saatiin käytännössä pois maastamme ja koko Pohjois-Euroopasta. Uskoisin elinkeinoelämän silloinkin valittaneen kustannuksista ja kilpailukyvystä, mutta päästövähennykset piti tehdä itsekkäistä syistä ympäristömme puhdistamiseksi.

Nyt vuonna 2012 on rikinpoisto alueemme saastuttavilta toimijoilta ympäristön kannalta järkevän trendin seuraamista. Kukaan ei edelleenkään ole asettunut vastustamaan yhä puhtaampaa ilmaa. Ongelmaa ei kuitenkaan nähdä ensisijaisesti alueellisena ilmansuojelutoimena, vaan argumentit nojaavat globaaliin talouteen.

Suomi ei ole koskaan hakenut pärjäämistään alempiin standardeihin pyrkimällä. On sitten kysymys koulutuksesta, terveydenhoidosta tai muista julkisista palveluista, olemme hakeneet laatua hyväksyen samalla syntyneitä korkeampia kustannuksia. Emme maailmantaloudessakaan tule pärjäämään, jos emme hyväksy itsellemme roolia edistyksellisenä toimijana, korkeilla ympäristökriteereillä. Edistyksellinen toiminta tuo lyhyellä aikavälillä kustannuksia, jotka kuitenkin muuttuvat laaduksi ja sitä kautta myöskin kilpailueduksi.

Don’t paint it black – musta hiili ilmassa

Minulla liittyy monia muistikuvia erilaisiin savunhajuihin ilmassa. Lapsena autojen pakokaasut tuoksuivat aivan toisella tavalla kuin nykyautoilla. Vanhanajan pakokaasun hajuun törmää vielä silloin tällöin vanhojen kesäautojen tullessa kaduille. Muistan myös elävästi miltä Itä-Euroopan kaupungeissa tuoksui 1980-luvulla ja paljolti 1990-luvullakin. Runsasrikkisen hiilen polton savut leijuivat esimerkiksi Prahan ja Budapestin yllä, erityisesti koleina talvipäivinä. Nyt nekin hajut ovat muuttuneet. Suomalaisille tuttu savun haju on saunan lämmityksestä ilmassa leijuva puun polton haju. Siihen assosioituu monella niin paljon positiivista, ettei sen voi uskoa olevan haitallista.

Poltossa ilmaan pääsee käytännössä aina hiilihiukkasia. Näitä kutsutaan usein yleisnimellä musta hiili (black carbon, BC). Mustaa hiiltä syntyy, kun polttoaine palaa epätäydellisesti (täydellisessä palamisessa hiili muodostaa vain hiilidioksidia, CO₂).  Musta hiili ei ole mitään yhtä tiettyä kemiallista yhdistettä, vaan termi tulee suoraan hiukkasen kyvystä imeä valoa. Eli toisin sanoen, kyse on väriltään mustista hiukkasista, joissa tiedetään olevan paljon nimenomaan hiiltä.

Poltossa pääsee aina ilmaan monia muitakin yhdisteitä, sekä kaasuja että hiukkasia. Mustan hiilen lisäksi hiukkasissa on paljon orgaanisia yhdisteitä (OC). Eli hiukkaset ovat käytännössä aina sekoituksia, joissa BC/OC –suhde vaihtelee polttotapahtuman mukaan. Mustalla hiilellä on kaksi meille kaikille äärimmäisen tärkeää merkitystä: musta hiili on tärkeä ilmaston lämmittäjä ja sillä on suuri merkitys terveydellemme.

Musta hiili on yksi merkittävimmistä komponenteista ilmastovaikutuksen kannalta. Nimensä mukaisesti musta hiili imee auringon säteilyä ja siten lämmittää ilmastoa. Hiilihiukkaset voivat myös asettua vaalealle alustalle lumen ja jään pinnalle imien auringon säteilyä ja aiheuttaen näin jäätiköiden sulamista vaikkei lämpötila olisi edes juuri kohonnut. Hiilihiukkasten elinaika ilmakehässä on vain muutamasta päivästä muutamaan viikkoon, eli ne ovat hyvin lyhytikäisiä esimerkiksi hiilidioksidiin verrattuna. Lyhyestä elinajasta johtuen mustan hiilen päästöihin kohdistuvat vähennykset vaikuttavat ilmastoon nopeasti.

On esitetty arvioita, joiden mukaan mustan hiilen päästöjen vähennykset voivat vaikuttaa ilmaston lämpenemistä ehkäisten jopa 20-30 prosentin edestä vuosisadan puoliväliin mennessä. Ennustettu 1.3°C lämpötilan nousu (vaihteluväli 0.8-2.0°C) voi pienentyä alle 1.0°C nousuksi pelkästään mustan hiilen vähennystoimilla. Hiilidioksidin päästöjen rajutkaan vähennykset eivät ehdi vaikuttaa paljoakaan vielä tällä aikataululla, sillä hiilidioksidin viipymäajan ilmakehässä on arvioitu olevan kymmeniä vuosia. Hiilidioksidin ja mustan hiilen päästöt syntyvät usein yhdessä. Tällöin samanaikaisilla vähentämistoimilla voidaan saavuttaa sekä lyhyen että pitkän ajan hyötyjä.

Mustaa hiiltä sisältäviä hiukkasia on paljon myös hengitysilmassamme. Valtaosa tiedoistamme yhdyskuntailman hiukkasten terveysvaikutuksista liittyy pienhiukkasten kokonaispitoisuuteen (PM_2.5). Pienhiukkasten päästöjen vähennyksillä tiedetään olevan suora merkitys terveyteemme. EU:n tutkimushanke CAFE (Clean Air for Europe) arvioi, että pienhiukkaset aiheuttavat Suomessa noin 1300 ennenaikaista kuolemantapausta vuosittain. Luku on tietysti suhteessa paljon suurempi saastuneemmilla alueilla. Pienhiukkasten terveysvaikutukset kohdistuvat erityisesti hengityselimistöön ja sydän- ja verisuonielimistöön. Henkilöt, joilla on näihin liittyviä terveysongelmia ovat luonnollisesti kaikkein suurimmassa riskissä.

Musta hiili (tai tarkemmin sanoen alkuainehiili) ei sellaisenaan ole välttämättä myrkyllistä. Mustan hiilen vaikutus terveyteen saattaakin olla lähinnä epäsuora: se kuljettaa mukanaan useita eri määrin haitallisia yhdisteitä kuten orgaanisia yhdisteitä (esim. PAH), metalleja (esim. nikkeli, vanadium tai arseeni) sekä monia muita yhdisteitä, jotka ovat peräisin esimerkiksi teollisuudesta tai liikenteestä (autojen jarruista, renkaista jne.).

Tehokkaiden mustan hiilen vähennystoimien täytyy kohdistua useisiin lähteisiin samanaikaisesti. Merkittäviä lähteitä ovat diesel-autot, maasto- ja metsäpalot, biomassan polttamiseen perustuvat liedet sekä asuntojen lämmitys. Näiden merkitys on luonnollisesti erilainen eri maissa ja eri ympäristöissä. Kaupunkiympäristössä diesel-autojen merkitys on usein keskeinen, kun taas esimerkiksi suomalaisissa taajamissa paikallinen puun pienpoltto takoissa ja puusaunoissa voi olla paljon tärkeämpää. Kehitysmaissa tärkeä lähde on ruoanlaiton yhteydessä syntyvät päästöt. Vaikka monissa maissa on ilmalaadulle ja päästöille tarkkoja määräyksiä, niiden vaikutus nimenomaan mustan hiilen päästöihin ja pitoisuuksiin ei ole aina riittävää.

Mustan hiilen päästöjen merkittävät vähennykset voivat alueellisesti parantaa merkittävästi ilman laatua ja vähentää ennen aikaisten kuolemantapausten määriä. Merkittävimmät hyödyt on arvioitu saatavan erityisesti Aasiassa (yli 80% kokonaishyödystä). Hyvin merkittävää hyötyä ihmisten terveyteen on saatavissa myös Afrikassa.

Ilmastonmuutoksen hidastamisessa hyötyjinä ovat kaikki maapallon asukkaat.   

*****************************************************************************

Mustan hiilen merkityksestä ilmakehässä on ilmestynyt kaksi hyvää tiivistä raporttia:

Integrated Assessment of Black Carbon and Tropospheric Ozone (http://www.unep.org/dewa/Portals/67/pdf/BlackCarbon_SDM.pdf)

Health effects of black carbon

(http://www.euro.who.int/en/what-we-publish/abstracts/health-effects-of-black-carbon)

Nuoret tohtorit - uuden työelämän ammattilaiset

Työelämä muuttuu ympärillämme vauhdilla. Yliopistolla kokonaistyöaika eli urakkasopimus työnteosta on tutkijoilla ja opettajilla ollut erilaisilla sopimuskirjauksilla aina pelin henki.

Nykyinen työehtosopimus määrittelee vuotuisen työsuunnitelman olemaan 1600 tunnin kokoiseksi laaditun. Suunnitelma hyväksytetään esimiehellä, mutta työn tekoa ei seurata ajassa eikä paikassa. Tulokset ratkaisevat.

Samaa työnteon joustavaa mallia haetaan erilaisilla järjestelyillä kautta työkentän. Etätyö, työajan joustot, ja monet muut teemat liittyvät tähän.

Väitöskirjan valmistelleet nuoret tohtorit ovat oppineet jo koulutuksessaan työnteon mallin, jossa tulos ratkaisee – ei se kuinka monta tuntia ja milloin työtä on tehty. Nuoret tohtorit ovat valmiiksi uuden työelämän ammattilaisia. Heiltä on vaadittu paljon, vastuu omasta tekemisestään on sisäänrakennettu ja tulos on puhunut puolestaan.

Yrityksissä on turha aristella tohtorien palkkaamista kapea-alaisina asiantuntijoina. Ajatukset ovat käännettävä aivan toisaalle: tohtorit ovat uuden työelämän ammattilaisia. He osaavat toimia projekteissa, heillä on kielitaito ja tiukka vastuu omasta tuloksestaan. Näillä on hyvä toimia yliopistomaailman ulkopuolellakin.

Foreign researchers for the benefit of the universities

This text is also in Finnish here

Recruitment of foreign researchers is a challenging task. The appointment may appear as an investment for tens of years and it should be a good one with high efficiency. It is naturally not necessarily needed that some the researchers are from outside of Finland, but there is certainly pressure to increase the fraction of foreign staff among our universities.

The recruitment of international staff is not straightforward for several reasons. Some of the small disciplines just simply cannot afford, that a part of the staff cannot participate teaching or administrative duties. It is very difficult to organize fundamental teaching in Finnish if the only professor in the discipline does not speak it.

However, international recruitment is aimed to happen more frequently. The positions are announced often internationally. How could we succeed to get international experts to first of all apply and then also to come to our universities?

Foreign researcher needs always – in one form or another – a starting package. As a minimum, the university needs to support the researcher in organizing the move to Finland, looking for an apartment and many other practical issues. This can be dealt to a great centrally and organized within the whole university.

Completely different scale of support is needed to be considered as we deal with recruitment of top professor. Finland cannot aim for giving similar personnel and investment resources, as for example Switzerland is able to give. However, the starting period of a top professor needs substantial financial support, without relevant support the recruitment is not going to be very successful. People from different cultures, speaking different languages need time before they can get the first projects funded and projects running.

Sufficient starting package is much easier to organize when new appointments take place to existing strong research groups. In such case, the group takes responsibility to direct resources to support the newly appointed researcher. Good examples of sufficient starting packages are demonstrated also with help of Tekes and the Academy of Finland when appointing Finland Distinguished Professors (FiDiPro).

Systematic development of starting packages is even more important when appointing new assistant and associate professors in tenure track positions. The universities’ expectations are high and time is short. Young professionals must get sufficient support in order to respond their high expectations.

Foreign researcher will find herself or himself in Finland in a new environment. The language is strange and the whole culture is different. If the foreign researcher comes to stay permanently or for a long period of time, we must require studies and learning of Finnish language. This would be everyone’s benefit, not least for the researcher’s who will find it much easier to get integrated to the society outside of the university.

Sometimes it is not realistic to expect foreign staff to study and learn Finnish during their stay. In addition, everyone has to manage at least the very beginning of the stay using only English. How does to research community support the integration of English speaking staff? In many cases, the international staff will find each other and give peer support. However, the international group as a whole may still remain outside of the unit. It may be polite to use English during the coffee break if there are people who do not understand Finnish. On the other hand, sometimes it is also polite to struggle and use Finnish with someone who is in the middle of the learning process and would need more practical training. This may appear as the final step for a foreigner that needs to be taken to get fully integrated to the whole society. We certainly need agreed practices, but we also need sensitivity to feel the right way to act.

The language is clearly one of the main challenges, but also other cultural differences influence the integration of the researcher. It is, however, our joint interest to use the whole capacity of the researcher. The international staff has a lot to give, not only to the research, but also to the education and administration – for example to the strategy process. It would be unwise not to use this resource. It is likewise not wise to overload the Finnish speaking staff with all routine and bureaucratic duties. Part of the education as well as administration need to be handled also in English.

There will be plenty of challenges to get internationalization to function at all levels of universities. This concerns both the native Finns but also the coming foreign staff. In the new strategy of the University of Helsinki, the goal is to increase the percentage of international teaching and research staff to 15 percent by 2017. The Ministry of Education and Culture is developing the new model for distributing the budget funding among universities. One of the new criteria is to direct 2 % of the budget based on the amount of international teaching and research staff.

Ulkomaalaiset tutkijat yliopistomme voimavaraksi

Ulkomaalaisen tutkijan rekrytointi on vaativa tehtävä. Henkilön työhönotto saattaa muodostua kymmenien vuosien investoinniksi ja siinä olisi hyvä onnistua hyvällä prosentilla ja parhaalla hyötysuhteella. Ulkomaalaisuus ei tietenkään ole keskeisin hyvän tutkijan ominaisuus, mutta paineita on yliopistomme kansainvälisen henkilöstön osuuden lisäämiseen.

Kaikilla aloilla ulkomaalaisen rekrytointi ei ole helppo tehtävä, monestakaan syystä. Monilla pienillä aloilla kaikkien budjettivaroin palkattujen henkilöiden täytyy käytännössä osallistua perusopetukseen. Suomenkielistä opetusta on vaikea järjestää, jos alan ainoa professori ei puhu suomea.

Ulkomaista rekrytointia kuitenkin tavoitellaan yhä enemmän. Tehtävät julistetaan usein haettaviksi kansainvälisin ilmoituksin. Miten saisimme kansainvälisiä huippututkijoita hakemaan ja myös tulemaan yliopistoihimme?

Ulkomaalainen tutkija tarvitsee aina tavalla tai toisella aloituspaketin. Minimissään tutkijaa pitää tukea muuton järjestämisessä, asunnonhaussa ja muissa vastaavissa käytännön asioissa. Tämä voidaan järjestää yliopistoissa paljolti keskitetysti.

Kokonaan toisen mittakaavan asiasta on kyse, kun puhutaan vaikkapa huippuprofessorin aloituspaketista. Esimerkiksi Sveitsin tasoisia järjestelyjä tutkijaresursseineen ja käyttörahoineen ei Suomessa laajalti voida tavoitella. Huippututkijan aloitus vaatii kuitenkin merkittävää taloudellista tukea, jota ilman ei montaa rekrytointia kannata ajatella. Vieraasta kulttuurista tuleva vieraskielinen tutkija tarvitsee aikaa, ennen kuin hän saa ensimmäiset hakemuksensa rahoitetuksi ja projektit aidosti käyntiin.

Aloituspakettien järjestäminen on helpompaa, kun rekrytointi tapahtuu olemassa oleviin vahvoihin tutkimusryhmiin. Tällöin ryhmä vastaa resurssien suuntaamisesta rekrytoitua henkilöä auttamaan. Myöskin useisiin FiDiPro (Finland Distinguished Professor) rekrytointeihin on saatu jo alusta lähtien liitetyksi kunnolliset aloituspaketit Tekesin tai Suomen Akatemian tuella.

Aloituspakettien systemaattinen järjestäminen tulee entistä tärkeämmäksi tenure track –järjestelmän laajetessa. Moniin yliopistoihin ollaan rekrytoimassa uusille aloille nuoria lupaavia tutkijoita. Heiltä odotetaan paljon ja nopeasti. Heille pitää voida myös tarjota alkuun riittävät resurssit, joiden avulla haasteeseen voidaan vastata.

Ulkomaalaista tutkijaa odottaa Suomessa myös uudenlainen ympäristö. Kieli ja ihmiset erilaisine tapoineen ovat varmasti haaste ulkomailta tuleville. Kun Suomeen tullaan pysyvästi tai pitkään, on tutkijalta tarpeen edellyttää suomen kielen oppimista. Tämä palvelee kaikkien etua eikä vähiten tutkijan, jonka on paljon helpompaa integroitua myös työpaikan ulkopuoliseen yhteiskuntaan.

Joskus kielen opettelu ei ole realismia, ja kaikkien uusien tulijoiden alkuvaiheet toimivat joka tapauksessa englannin kielellä. Tukeeko työyhteisö integroitumista myös englannin kielellä? Monissa tapauksissa ulkomaalaiset jäävät helposti omaksi ryhmäkseen, joka löytää parhaassa tapauksessa toinen toisestaan vertaistukea, mutta saattaa silti jäädä eristetyksi yhteisöstään.  Voi olla kohteliasta puhua kahvipöydässä englantia, jos paikalla on ulkomaalaisia ryhmänjäseniä. Toisaalta on myös kohteliasta käydä keskustelua suomeksi, vaikka hieman kangerrellen, jos paikalla olevat ulkomaalaiset hallitsevat kielen perusteet ja kaipaavat harjoittelua päästäkseen sisään suomenkielisten yhteisöön. Tarvitaan yhteisesti sovittuja toimintamalleja, mutta myös herkkyyttä aistia tilannetta.

Kieli on selvästi yksi suurimpia haasteita, mutta myös muut kulttuuriset erot voivat vaikuttaa tutkijan integroitumiseen hankaloittavasti. Kaikkien etu on kuitenkin hyödyntää pidemmän päälle tänne tulleiden koko kapasiteetti. Ulkomaalaisilla on paljon annettavaa tutkimuksen lisäksi myös opetukseen ja hallintotehtäviin – vaikkapa strategiatyöskentelyyn. Olisi virhe olla hyödyntämättä tätä resurssia. Samoin on virhe ylikuormittaa yksinomaan suomenkielisiä kasaamalla tehtävät heille. Osa opetuksesta ja myös hallinnosta täytyy voida hoitaa myös englantia käyttäen.

Haasteita on sekä Suomeen tulevilla että myös täällä olevilla saada kansainvälistyminen toimimaan kaikilla tasoilla. Helsingin yliopisto on asettanut tavoitteekseen ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuuden nostamisen 15 prosenttiin vuoteen 2017 mennessä. Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys uudeksi rahanjakomalliksi tulee myös kannustamaan tähän suuntaan. Suunnitelman mukaan 2% yliopistojen budjettirahoituksesta määräytyy ulkomaalisen tutkimus- ja opetushenkilökunnan mukaan.

Tieteellisten lehtien ja tutkijoiden rankkeerauksesta

Tieteellisten seurain valtuuskunnan Julkaisufoorumi-hanke on lähestymässä kilometripylvästään. Helmikuun 6 päivänä hanke järjestää avoimen seminaarin,  jonka tarkoituksena on esitellä hankkeessa laadittua tieteellisten lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien tasoluokitusta. Viime metreillään hanke kokoaa kritiikkiä. Joukko tieteellisiä seuroja on antanut julkilausuman, jossa julkaisujen rankkeerausta kolmeen luokkaan kritisoidaan. Erityisen suurta kritiikkiä saa kotimaisten julkaisujen jääminen kansainvälisen, erityisesti englanninkielisten, jalkoihin.

Lienee kaikille tutkijoille selvää, että eri alojen julkaisukäytännöt vaihtelevat. Luonnontieteet, lääketiede ja pitkälti insinööritieteet julkaisevat tärkeimmät tuloksensa kansainvälisissä vertaisarvioiduissa sarjoissa. Vaikka lehden impact-factoria aina muistetaan vähätellä, merkittävimmät tulokset useimmiten halutaan parhaiten rankattuihin lehtiin. Eri aloilla on eroja lehtien tyypillisissä impact-factoreissa. Näin ollen yhden tunnusluvun tuijottaminen ei kerro koko totuutta, jos edes osatotuuden.

Ongelmallista Julkaisufoorumi-hankkeessa on erityisesti humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan julkaisukanavien rankkeeraus. Miten verrata suomenkielistä sarjaa kansainväliseen? Miten osallistua impact-factoreista, sitaatioista, h-indekseistä ja isi-tietokannassa vellovaan keskusteluun ja rankkeeraukseen, kun oman tieteen julkaisukäytännöt ovat aivan erilaisia?

On totta, että julkaisujen rankkeraus ja sitäkautta yksittäisten tutkijoiden, tutkimusryhmien, laitosten ja lopulta yliopistojen vertailu tällä tavoin muodostetuilla mittareilla on ongelmallista. Se ei silti poista sitä, että työ on tarpeellista, jos tästä ei käydä keskustelua tutkijayhteisön sisällä alan tutkijoiden voimin, käydään se keskustelu muilla foorumeilla paljon asiantuntemattomammin.

Julkaisufoorumi-hankkeessa 23 tieteenalakohtaista asiantuntijapaneelia yli 200 tutkijan voimin on laittanut oman alan sisäisesti julkaisuja kolmeen kategoriaan. Täytyy uskoa, että työ on tehty huolella, laadulla ja lopputuloksen kannalta oikein. Nyt julkaisut joka tapauksessa ovat taulukossa ja rankattuina.

Oleellinen kysymys kuuluu: Mitä näillä rankkeerauksilla tehdään? On selvää, että tieteenaloja ei voi verrata toisiinsa suoraan tällaisilla ranking-taulukoilla. Edes Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen eri osastoja ei voi verrata suoraan toisiinsa, sillä julkaisukäytännöt fysiikan eri osa-alueilla ovat hyvin erilaisia. Ei kokonaan eri tieteenaloja koskaan voida verrata toisiinsa tällaisilla rankkeerauksilla ja indikaattoreilla. On varottava vertaamasta edes yksittäistä tutkijaa suoraviivaisesti kolleegaansa vain ranking-listoja tarkastellen.

Siis mitä listoilla voi tehdä? Voidaan erottaa tieteellisen vertaisarvioinnin läpikäyneet julkaisut muista julkaisuista. Voidaan tarkastella tutkijan tai ryhmän kehittymistä itseensä verrattuna eri aikoina. Voidaan saada yksi argumentti monien joukkoon työhönottopäätöksen tueksi, esimerkiksi professoreja rekrytoitaessa. Voidaan erottaa tieteenalan sisäisesti korkea rankkeeraus matalasta. Ja lopulta, voidaan saada edes yksi indikaattori kuvaamaan yksikön (yliopiston) laatua rahoituksesta päättämisessä. Lienee parempi, että tutkimuksen laatua arvioidaan edes jotenkin ja nimenomaan tutkijoiden laatimin rankkeerauksin kuin että sitä ei tehdä lainkaan.

Täytyykö yliopiston irtisanoa

Täytyykö yliopiston irtisanoa tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä? Onko yliopiston toiminnan oltava yritysten lailla nopeasyklistä ja vain viivan alle tuijottavaa? Onko tämä sellainen yliopisto, jonka me haluamme?

Eräs yliopistouudistuksen pelätyimpiä seurauksia oli irtisanomiskulttuurin tuleminen yliopiston arkeen. Valtion tilivirastona toiminut aiempi yliopisto virkasuhteineen tarjosi vanhan sanonnan mukaan ”pitkän, mutta kapean leivän”. Virkasuhteiden loputtua ja yliopiston itsenäistymisen myötä pelättiin leipurin leipovan uutta ”lyhyttä ja kapeaa”.

Toki irtisanomisiin on aiemminkin ollut mahdollisuus, pätevillä syillä ja sääntöjen mukaan. Pelko yliopistolaisten piirissä on ollut pitkälti kulttuurin muutoksessa. Vanha sivistysyliopisto tuntui joutuneen uhatuksi ja tilalle tarjottiin markkinavetoista tuotantolaitosta. Kvartaalien pelättiin alkavan hallita ajattelua. Eikä tällä tarkoiteta aiempaa neljännesvuosisadan mittaista tutkimuksen ja opetuksen perspektiiviä, vaan yrityksille tuttua neljännesvuoden tulostarkastelua.

Moni yliopistolainen tuntee aavistusten käyneen toteen. Erityisesti Itä-Suomen yliopistossa, jossa irtisanotaan 33 henkeä yt-neuvottelujen päätteeksi. Irtisanomiset koskevat lähinnä tiedekuntien hallinto- ja tukipalvelutehtävissä työskenteleviä. Opetus- ja tutkimushenkilöstön ei kuitenkaan kannata ennenaikaisesti huoahtaa. Irtisanomiskulttuuri voi olla tauti, joka leviää. Sitä paitsi, hallinnossa säästäminen väärällä tavalla voi osua tutkijoiden ja opettajien nilkkaan hallintotehtävien siirtyessä heidän tehtävikseen. Tästä on liikaa esimerkkejä.

Itä-Suomen yliopiston hallituksen mukaan syyt henkilöstön vähentämiselle ovat tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvia. Nämä ovat yhteistoimintamenettelyn mukaisia päteviä syitä, mutta samalla lyhytjänteistä hetkessä elämistä, joka ei kuulu sivistysyliopistoon. On sääli, että yhteistoimintamenettely tulkitaan usein hyvin suppeasti. Uutisointi yt-neuvotteluista tuntuu säännön mukaan tarkoittavan irtisanomisia.

Yhteistoimintamenettelyn on tarkoitus olla paljon laajempaa. Laki edellyttää yhteistoimintamenettelyn käymistä ennen kuin työnantaja tekee päätöksensä muutoksesta, jolla on olennaisia henkilöstövaikutuksia. Neuvotteluissa on käsiteltävä muutoksen perusteita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja henkilöstöä koskevilta osin. Sivistynyt työnantaja käy yt-neuvotteluja säännöllisesti eikä neuvottelun tavoite rajoitu suppeasti irtisanomisiin. Hyvin suunnitellen henkilövähennyksiä pystytään toteuttamaan eläkejärjestelyin sekä siirroilla muihin tehtäviin.

Hyvä yliopisto toimii sivistyneesti. Yliopisto suunnittelee toimintansa pitkäjänteisesti. Yt-neuvottelut ovat työkalu käydä avointa keskustelua johdon ja henkilöstön kesken.

Opintojen vauhdittamisesta alussa, lopussa ja hieman keskivaiheillakin

Lienee selvää, että Suomen kansantaloudelle on keskeistä kansalaisten riittävä työpanos. Suurten ikäluokkien eläköityessä on haasteena olemassa olevan työvoiman entistä tehokkaampi käyttö. Siis toisin sanoen työuran pidentäminen. Yliopistoon tämä liittyy sillä tavoin, että eräs haasteista on saada keskimääräinen valmistumisikä nykyistä alemmaksi. Tämä edesauttaisi työuran alkamista aiempaa nuorempana ja toisi toivottuja lisävuosia työuraan. Miten tähän päästäisiin?

Jaan ongelman kolmeen osaan, josta jokaiseen liittyy erityispiirteensä: ensinnäkin opinnot tulisi voida aloittaa aiempaa nuorempana, toiseksi opintojen etenemistä tulisi vauhdittaa ja kolmanneksi opintojen loppuunsaattamista tulisi tehostaa. Vaikka kaikissa vaiheissa vastuu lankeaa toimijalle eli opiskelijalle, on yliopistolla myös merkittävä rooli.

Opintojen myöhäinen aloittaminen on suomalaiseen koulutusjärjestelmään liittyvä erikoisuus. Sen lisäksi, että useat lukion uuvuttamat valitsevat välivuoden tai pari, tapahtuu opintopaikkoihin hakeminen ja valinta monissa tapauksissa niin takkuisesti, että suoraan lukiosta tulevat opiskelijat muodostavat vain pienen vähemmistön (uusien ylioppilaiden osuus kaikista paikan vastaanottaneista on noin 35 %). Kilpailu paikoista monilla aloilla on kovaa ja opiskelemaan päästään vasta usean vuoden yrittämisen jälkeen. Saman ongelman toinen ulottuvuus on, että suuret opiskelijajoukot täyttävät monien laitosten luentosalit vain saadakseen preppausta toisen alan pääsykokeisiin ilman aikomustakaan jatkaa opintojaan tutkintoon saakka. Valtavaa yliopistolaitoksen resurssien tuhlausta. Ja myös opiskelijoiden!

Olisiko aika siirtyä kohti järjestelmää, jossa opiskelijat otetaan sisään laajoihin kokonaisuuksiin ja jatkaminen oppiaineisiin tapahtuu vuoden-parin päästä pyrkimisen perusteella? Askelia tähän suuntaan otetaan, mutta rohkeutta tarvitaan järjestelmän radikaalimpaan muuttamiseen. Eri alojen osaajien kysynnässä tapahtuu nykyään rajuja muutoksia niin nopealla tempolla, että järjestelmän tulee olla äärimmäisen joustava ja nopealiikkeinen.

Yliopisto-opinnoissa noin 55 opintopisteen vuotuinen vauhti on jonkinlainen tyypillinen tavoite. Tätä heijastaa myös opetus- ja kulttuuriministeriön uusi yliopistoja koskeva rahoitusmalli, jossa kyseinen luku esiintyy ja joka otetaan käyttöön ensi vuonna. Miksei tähän normaalisuoritukseen normaalisti pystytä? Useimmin tätä selitetään opiskelijoiden työssäkäynnillä. Opintotuki ei riitä nykystandardien mukaiseen elämään ja lainallakaan ei haluta opiskelujen aikaista elämää rahoittaa.

Yliopistoon kuluu akateeminen vapaus ja siihen liittyy myös oikeus aikatauluttaa opiskelunsa. Jossain rajat kuitenkin tulevat vastaan. Olisiko lukukausimaksuttoman opiskelun kestoa mahdollista ajatella rajoitettavan nykyistä tiukemmin? Voisiko toisesta tai useammasta korkeakoulututkinnosta periä lukukausimaksua? Voisiko vastaavasti nopeasta opintojen suorittamisesta palkita? Esimerkiksi rahallisella bonuksella? Hyödyttäähän nopea valmistuminen sekä yliopistoa että koko yhteiskuntaa kyseisestä opiskelijasta nyt puhumattakaan.

Tutkinnon valmistuminen ja ”papereiden ottaminen ulos” eivät saisi olla kiinni teknisistä opintoeduista ja niistä kiinnipitämisestä. Opiskelijahinnat lehtitilauksissa, museoissa tai liikennevälineissä, puhumattakaan edullisesta asumisesta opiskelija-asunnoista ovat omiaan kannustamaan pitämään viimeiseen saakka kiinni opiskelijastatuksesta ja lykkäämään valmistumista kuukausilla tai jopa vuosilla. Kannusteen tässäkin tulisi toimia päinvastaiseen suuntaan. Opiskelijan tulisi saada konkreettista hyötyä nopeasta valmistumisesta. Motivoisiko jokin rahaa paremmin? Ainakin raha tuntuu toimivan tehokkaana motiivina vastakkaiseen suuntaan.

Jos sopivalla keinovalikoimalla saataisiin keskimääräinen valmistumisaika ja -ikä aikaistumaan esimerkiksi yhdellä vuodella, tarkoittaisi se likimain 30 000 ylimääräistä henkilötyövuotta per ikäluokka. Ennen kaikkea koulutusta vastaavaa henkilötyövuotta!