Yrittäjänä yliopistossa?

Joskus professorin työ on melko lähellä yrittäjälle tuttua toimintaa. Suunnitellaan yksikön budjettia, tehdään työsopimuksia, laaditaan hankkeiden kustannusarvioita yleiskustannusmallilla –totta kai, mietitään kansainvälisten opintojaksojen laskutusperusteita tai suunnitellaan investointeja ja niiden osuutta poistoissa.

Olemme hiljalleen oppineet kantamaan taloudellista vastuuta ja ymmärrämme, että yksikön ja oman tutkimustoimintamme menestys vaatii taloudellisia onnistumisia. Ulkopuolista rahoitusta on pakko saada, jotta on varaa maksaa tohtorikoulutettaville ja post-doceille palkkaa ja saadaan kunnollista tutkimustoimintaa aikaiseksi. Tuotetaan yliopiston kaipaamia julkaisuja ja tutkintoja ja pidetään yliopiston pyöriä pyörimässä. Kaiken tämän teemme ilman pakkoa ja kehotusta, meidän etu yhdistyy yliopiston etuun. Mehän siis olemme yliopisto.

Kaiken taustalla professorit ovat kuitenkin myös vain töissä. Saamme palkkaa Oy Yliopisto nimiseltä firmalta ja firma odottaa meidän tekevän laissa määritellyt tehtävämme: teemme tutkimusta ja annamme siihen liittyen korkeinta opetusta. Asian luonteesta tietämätön saattaisi ajatella, että professorit tekevät työtä ja työnantaja luo taloudelliset puitteet työn tekemiseen: jos tehtävänä on kirjoittaa, työnantaja antaa kynän. Jos tehtävänä on mitata, työnantaja antaa mittarin. Ymmärrätte kyllä.

Jos ajatusleikkiä jatkaa edes pykälän eteenpäin, ymmärtää että meidän firmalla menee taloudellisesti hyvin, jos tilinpäätös vuoden toimimisen jälkeen on positiivinen. Varsinkin kun firman tarkoituksena ei ole alun perin tuottaa tuloja.

Acatiimi teki vertailun yliopistojen viime vuoden tilinpäätöksistä. Tulos oli useimpien yliopistojen osalta juuri sopivan positiivinen. Rahoitus oli siis kunnossa, eikä taloudellisia ongelmia pitäisi olla.

Olemme saaneet kuitenkin kuulla tilanteesta toisenlaisen arvion. Joissain yliopistoissa tuijotetaan professoria tiukasti yrittäjänä ja katsotaan millaisia tuloja kyseinen henkilö on kuluvan vuoden aikana tuonut. Siis paljonko on saanut hankittua rahaa. Tämä antaa kuulemma aihetta yt-neuvotteluihin ja kyseenalaistaa henkilön työpaikan.

Outoa toimintaa. Minut rekrytoitiin yliopistoon tekemään professorin tehtäviä ja nehän löytyvät laista. Toimintaani saa ja pitää arvostella niistä näkökulmista. Onkohan muualla ilmoitettu, että professorin tehtävä onkin tuoda rahoitusta? Onko jatkossa yksittäinen professori tai tutkimusryhmä taloudellisesti itsenäinen yksikkö? Professorille ollaan laittamassa yrittäjän viitta harteille. 

Kaksi vai kolme tehtävää?

Yliopistolaki listaa yliopistojen tehtävät monitulkintaisella tavalla. Lain toisen pykälän tekstiä minä luen siten, että tehtäviin kuuluvat luonnollisestikin sekä tutkimus että opetus, mutta loppu onkin sitten hämärämpää. Vai mitä tuumaat pätkästä “sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”? Toinen virke samassa pykälässä tarkentaa, että yliopistojen tulee “edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Niin että oliko yliopistoilla lain mukaan kaksi vai kolme tehtävää, vai ehkä useampiakin?

Yliopistolaisten parissa lain toinen pykälä tiivistetään useimmiten siten, että tehtäviä on kolme: tutkimus, opetus ja niin sanottu kolmas tehtävä, jota voidaan kutsua sitten vaikka yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Tällainen tulkinta antaa ymmärtää, että tuo kolmas tehtävä on jotain lisää, jotain erillistä ja jotain, johon pitää nimetä vastuuhenkilöitä ja johon pitää varata erillinen työpanos esimerkiksi työsuunnitelmassa.

Minä haluaisin katsoa tilannetta toisin. Hoitamalla tutkimuksen ja opetuksen kunnolla, kaikkine monimutkaisine toimintoineen, yliopistolainen tulee automaattisesti hoitaneeksi myös kaiken muun yliopistolaissa mainitun parhaalla mahdollisella tavalla.

Konkreettisen esimerkin saimme viime viikolla, jolloin julkistettiin kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viides arviointiraportti ja sen tiivistelmäpäättäjille. Raporttia on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita kaikkialta maailmasta. Raporttia on ollut kirjoittamassa myös kaksi kollegaani Helsingin yliopistosta. Professorit Veli-Matti Kerminen ja Timo Vesala ovat käyttäneet raportin työstämiseen lukuisia työtunteja, joiden aikana on luettu tieteellisiä artikkeleita ja tiivistetty niiden tuloksia. Työn johtopäätöksiä on myös saanut laajasti kommentoida ja kommentteja on pohdittu ja niihin on vastattu.

Ilmastopaneelin työ on erinomainen esimerkki tutkimustyöstä ja siihen liittyvistä monimutkaisista prosesseista laadunvarmennuksineen ja vertaisarviointeineen. Työn tulokset ovat käytössä tietenkin tutkijoiden parissa, mutta lisäksi ja erityisesti yhteiskunnassa, jossa päättäjät tekevät ratkaisuja tulevaisuutemme osalta. Tutkimustulokset vuorovaikuttuvat yhteiskuntaan ilman että on tehty muuta kuin omaan tutkimustyöhön liittyviä tehtäviä.

Täytyy tietysti myöntää, ettei kaikki tutkimus näin suoraan siirry yhteiskunnan käyttöön. Usein on hyödyllistä miettiä erikseen toimia, joilla kytketään yliopistojen hyvinkin syvälliset ja vaikeat aiheet vuorovaikutukseen yhteiskunnan kanssa.

Uudet ranking-listaukset

Syksy on suppilovahveroiden ja rankinglistojen aikaa. Syys-lokakuulla ilmestyy The QS world university rankings -listauksen vuosipäivitys. Jotkut odottavat uusia listoja innolla ja toiset kauhulla, ehkä suurimmalle osalle näillä ei ole suurtakaan merkitystä. Oma yliopistoni on profiloitunut strategiassaan pyrkimyksillä nousta ranking-listoilla ja seuraan näitä listauksia mielenkiinnolla. Ei sillä, että näistä varsinaista hyötyä tai haittaa olisi, mutta kiinnostaa kuitenkin.

The QS world university rankings on mielenkiintoinen yhteenveto erilaisia näkökulmia. Arviosta puolet tulee globaaliin kyselyyn perustuvasta maineesta (eli hyvin subjektiivinen osa). Toinen osa tulee määrällisistä indikaattoreista eli viittausten määristä sekä kansainvälisen henkilöstön ja opiskelijoiden määrästä ja lisäksi opiskelija/opettaja -suhdeluvusta.  Onko tässä kaikki, millä hyvä erottuu huonosta? Ei varmaankaan, mutta harva näiden lukujen taakse kuitenkaan tulee vilkaisseeksi.

Vertailussa Suomen yliopistoista parhaiten pärjäsi Helsingin yliopisto (sijoitus 69.). Muiden suomalaisten yliopistojen sijoitukset olivat myös mainioita: Aalto yliopisto (196.), Turun yliopisto (205.), Oulun yliopisto (253.), Itä-Suomen yliopisto (291.), Jyväskylän yliopisto (299.), Tampereen yliopisto (376.), Tampereen teknillinen yliopisto (431-440.) ja Åbo Akdemi (451-460.).

Yhdysvallat ja Englanti olivat jälleen kerran kärjessä ja valtasivat koko kärkikymmenikön. Kolmen kärjessä olivat MIT, Harward ja Cambridge. Kahdenkymmenen parhaan joukossa oli vain kolme muualta olevaa yliopistoa, kaksi Sveitsistä (Ecole Polytechnique Federal de Lausanne ja ETH Zurich) ja yksi Kanadasta (Toronto).

Pohjoismaiden yliopistoista ainoana viidenkymmenen parhaan joukossa oli Kööpenhaminan yliopisto (45.) ja Helsingin yliopiston edelle nousi niukasti myös Lundin yliopisto (67.). Tässä vertailussa Helsinki pärjäsi mielestäni erinomaisesti. Monta arvostettua Pohjoismaista yliopistoa jäi taakse.

Eräs mielenkiintoinen kysymys on myös sijoituksen stabiilisuus. Ei ole oletettavaa, että yhden vuoden aikaperspektiivillä tapahtuu merkittävää todellista muutosta. Tältä osin arviointi osoittautui erittäin stabiiliksi. Top 50 joukosta putosi tänä syksynä vain yksi yliopisto ja top 100 joukostakin vain neljä. Tämä tietysti kertoo haasteen suuruudesta yrittää nousta näillä listoilla. Helsingin yliopiston yhdeksän pykälän nousu onkin tätä taustaa vasten erinomainen.

Kaiken keskellä täytyy kuitenkin olla kriittinen ja muistaa kenelle näitä rankinglistoja loppujen lopuksi laaditaan. Pääosin rankingit tuntuvat palvelevan median tarpeita. Julkisuuskuva on kuitenkin tärkeä osa yliopiston toiminnassa eikä kenelläkään ole varaa olla ottamatta ranking-listoja huomioon.

Miten kerron tarinan – mietteitä yliopisto-opetuksesta

Luennoin juuri kahta kesäkoulua Helsingin yliopiston tutkimusaseman rauhassa Hyytiälässä. Vaikka intensiivikurssin luennointi on aina raskas ponnistus, oli mieli tavanomaisen kepeä. Minun ei tarvitse enää ihmetellä mistä tuo hyvän olon tunne syntyy.

Hyvä luentokurssi on kuin tarina, jota kerrotaan luennolta seuravalle ja jota rakennetaan parhaimmillaan opettajat ja opiskelijat yhdessä. Tarina ei kuitenkaan etene, jos välistä jää liikaa osia pois. Koittakaa lukea vaikkapa dekkari siten että joka toinen luku jätetään lukematta. Tai samalla tekniikalla yliopiston kurssikirja. Jos juonesta vielä joten kuten saisikin selvää, ei tarina kuitenkaan etene, ei kiedo pauloihinsa.

Yliopisto-opetuksessa on valitettavan paljon elementtejä huonosti kerrotusta tarinasta. Opiskelijoilla tuntuu olevan paljon muutakin tekemistä kuin seurata luentoja, sillä seurauksella että normaalin luentokurssin luennoilla tuntuu olevan aina eri kokoonpano paikalla kuin edellisellä kerralla. Tarina ei etene eikä ota valtaansa. Opettajakin joutuu tuota jatkuvasti pohtimaan ja mukauttamaan suunnitelmiaan.

Toista ovat kesäkoulut, talvikoulut, intensiivikurssit – millä kaikilla nimillä niitä kutsutaankaan. Opiskelijat ja opettajat ovat samassa paikassa yhteisen oppimisen äärellä. Kellään ei ole pakopaikkaa eikä liikaa muuta tekemistä. Jokainen luento voidaan aloittaa juuri siitä mihin edellinen on päättynyt. Voidaan kertoa tarina, joka vie mukanaan. Opiskelijapalaute antaa syytä uskoa, että tarinoita kaivataan vielä tälläkin vuosituhannella.

Olisiko opetus syytä laajemminkin remontoida siten että tarinoille annetaan mahdollisuus? Luennoidaan tiiviisti ja pidetään sitten taukoa. Ryhmitetään muu tekeminen niin, että opetukseen osallistumiseen on mahdollisuuksia. Keskitytään kunnolla siihen mitä tehdään.

Onko valtioneuvostossa erityistä osaamista tutkimusrahoituksen suuntaamiseen?

Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteerin Timo Lankisen johtama työryhmä (muina jäseninä toimitusjohtaja Christine Hagström-Näsi ja professori Sixten Korkman) on esittänyt, että isojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen tulisi kohdentaa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Summa otettaisiin lähinnä valtion tutkimuslaitosten budjettirahoista. Nyttemmin suunnitelmat ovat alentuneet Lankisen arvion mukaan (HS 17.4.2013) puoleen alkuperäisestä eli noin sataan miljoonaan euroon. 

Tutkimusteemat valmistelisi valtioneuvosto ja Suomen Akatemiaan perustettaisiin uusi strategisen tutkimuksen neuvosto, joka purkaisi teemat tutkimusohjelmiksi. Neuvoston jäsenet valitsisi valtioneuvosto tutkijoista ja tutkimuksen asiantuntijoista. Tutkimushankkeet valittaisiin avoimen kilpailun kautta.

Kun valtio ohjaa tutkimusta, ollaan aina epävarmoilla vesillä. Edellä hahmoteltu suunnitelma voi hyvinkin onnistua, jos asiat hoidetaan hyvin ja noudatetaan kunnollisia tieteen laatukriteerejä vertaisarvioineen. Minua huojentaa lähinnä suunnitelmassa mainittu Suomen Akatemian selkeä rooli. Suunnitelma voi kuitenkin ajautua vähemmän laadukkaaseen malliin, jos yksityiskohdissa ja toteutuksessa ei olla tarkkoja. 

Suurempaa huolta on aiheuttanut vähäisempi 30 miljoonan euron osuus, joka on tarkoitus osoittaa valtioneuvoston eli pääministerin kanslian alaisuuteen valtioneuvoston ja eri ministeriöiden tietotarpeiden tutkimukseen. Tämän summan osalta suunnitelmissa ei ole esitetty minkäänlaisen objektiivisuuden mukana oloa. On syytä pelätä rahan valuvan epämääräisiin selvityksiin ja muuhun ei-tieteelliseen toimintaan. Esimerkkejä tämän tapaisesta toiminnasta on päivittäin julkisuudessa. Pääministerin ja hänen esikuntansa asiantuntemusta tutkimuksen tilaajana ja tutkimuspanosten kohdistajana on kritisoitu, mielestäni aiheesta.

Valtioneuvoston rahoittamalle tutkimustoiminnalle esitetty summa tuntuu myös varsin suurelta. 30 miljoonalla eurolla ei tietenkään saa kuin reilut 40 “Kestävän kasvun malli” -tapaista tutkimusta. Toisaalta sillä voisi rahoittaa noin 500 väitöskirjatyöntekijän työvuotta eli suunnilleen 100 kokonaista väitöskirjaa. Tämä ei ole aivan vähäinen tutkimuspanos.

Rahasummaa voi verrata myös muuhun tutkimusrahoitukseen. Esimerkiksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen myöntövaltuus vuodelle 2013 on reilut 280 miljoonaa euroa. Tästä summasta 30 miljoonaa on yli 10 prosenttia. Jopa Tekesin myöntövaltuuteen, noin 430 miljoonaan euroon suhteutettuna kyseessä on merkittävä panostus tutkimukseen.

Edellä oleva malli ansaitsee kriittistä tarkastelua tutkimustahoilta ja koko yhteiskunnalta. Erityisen kriittisyyden esitys on jo saanut tutkimuslaitoksista ja niitä lähellä olevilta tahoilta. Eihän kyseessä ole alkuperäisen esityksen mukaan lisärahoitus, vaan tutkimuslaitoksilta poisotettavan rahoituksen uudelleen suuntaaminen.

SHOK-tutkimuksen tieteellinen laatu

Suomeen perustettiin vuonna 2008 strategisen huippuosaamisen keskittymiä eli SKOKeja. Nämä ovat osakeyhtiöitä, joissa osakkaina ovat teema-alueen keskeiset yritykset, tutkimuslaitokset ja yliopistot. SHOKit perustettiin Tekesin yhteyteen ja SHOKien saama yhteiskunnan rahoitus on kanavoitu Tekesin kautta.

SHOKien tarkoituksena on tehdä samanaikaisesti sekä tieteellisesti korkeatasoista että liiketaloudellisesti relevanttia tutkimusta. Halutaan siis valjastaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten parhaat tutkijat ja alan keskeiset yritykset samoihin hankkeisiin. Tästä seuraa ongelma.

Ongelma on tuttu kaikille Tekesiltä tutkimusrahaa hakeneille: täytyy suunnitella tutkimushanke, jossa saa tehdä oman osaamisalueensa kansainvälistä tasoa olevaa tieteellistä tutkimusta ja johon yritykset ovat valmiita laittamaan omaa rahaansa. On aloja, joissa tämä onnistuu helpommin ja niitä joille malli ei sovi lainkaan.

Miksi tutkijat lähtevät suunnittelemaan hankkeita konseptiin, joka on lähtökohtaisesti hankala? Koska Tekesillä ja SHOKeilla on hyvin paljon tutkimusrahaa verrattuna vaikka Suomen akatemian tutkimusrahoihin. Niissä vesistöissä kalastetaan, joissa on kalaa.

Erityisesti yliopistoissa pääosa tutkijoista tekee tutkimustaan aiheista, joissa sovellukset ja kaupallinen potentiaali ovat niin kaukana tulevaisuudessa, että se ei mahdu yritysten kvartaalihorisonttiin. On tietysti poikkeuksellisia yrityksiä, joiden tekeminen ja menestys perustuu huippututkimukseen ja jotka ovat valmiita investoimaan tutkimukseen omaa rahaa ilman että liiketaloudellista hyötyä on suoraan osoitettavissa. Näiden yritysten määrä Suomessa on rajallinen.

Edellä mainitun rahoituskuvion lisäksi SHOKeilla on toinenkin haaste tieteelliseen huippuuteen tavoittelussa. SHOKien sääntöjen mukaan tutkimuksesta puolet täytyy tapahtua hankkeissa mukana olevissa yrityksissä. Ei siis esimerkiksi yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa.

Vain harvalla yrityksellä Suomessa on niin vahva panostus tutkimukseen, että ne pystyvät tekemään itse tieteellisesti korkeatasoista tutkimusta. Yrityksissä t&k&i tehtävissä olevista henkilöistä valtaosa tekee jotain, jota yliopistosta käsin arvioitaessa voisi kutsua selvitykseksi tai vaikka tuotekehittelyksi, mutta hyvin harvoin tieteelliseksi tutkimukseksi. Julkaisutietokannoista voi näitä asioita tarkastella objektiivisesti.  

Miten SHOKit pitäisi uudistaa? Ongelma on pikemminkin, miten valtion tutkimusrahoitus pitäisi kanavoida korkeimman laadun saavuttamiseksi. Tähän tarvitaan avoimia hakuja, riippumattomia vertaisarviointeja ja ennen kaikkea uskoa aitoon tieteelliseen tutkimukseen, jossa tutkija on keskeinen tutkimushankkeiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Miten professori valitaan?

-->

Viime päivinä tiedotusvälineissä on ollut paljon kysymyksiä professorin nimikkeestä. Kuka saa käyttää tittelinään professoria? Tähän on yksiselitteinen vastaus, jonka jo edellisessä kirjoituksessani toin esille ja joka löytyy helposti Professoriliiton verkkosivuilta. Jos henkilö käyttää nimikettä virheellisesti, ei siitä voi mihinkään valittaa tai antaa rangaistuksia. Moraalisesti asia on kuitenkin väärin ja käyttö harhaanjohtavaa.

Entä tilanne, jossa nimikettä käyttää henkilö, jolla on professuuri? Tietysti tällöin nimikkeen käyttö on asianmukaista, mutta kysymys saattaa kuitenkin nousta erikseen professuurin valintaprosessista. Viittaan tässä nyt tietysti Himasen professori-nimikkeeseen ja professuuriin Aalto yliopistossa.

Ilta Sanomat uutisoi 28.2. lehdessä, että Himanen on määrä- ja osa-aikainen professori Aalto yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä professuuri päättyy määräajan jälkeen. Näitä on ilmeisesti ollut ketjutettuina useampia ja tämän hetkinen päättyy 2014. Osa-aikaisena hänellä on siis alle 100% työsuhde Aalto yliopistoon.

Yliopistolain 33 § kertoo miten professorit lain mukaan valitaan. Laki sanoo seuraavaa: “Professorin tehtävä tulee asettaa julkisesti haettavaksi otettaessa henkilö toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen. Professorin tehtävä voidaan täyttää kutsusta haettavaksi julistamatta silloin, kun tehtävään voidaan kutsua ansioitunut henkilö tai tehtävään valitaan määräajaksi. Tehtävään voidaan valita kutsusta vain henkilö, joka kiistatta täyttää kelpoisuusvaatimukset.” 

Kun Himanen on valittu määräajaksi, on lain mukaan ehto kutsumenettelylle olemassa. Laki kuitenkin ottaa kantaa myös siihen miten kelpoisuusvaatimukset tarkistetaan: “Hakijoiden ja tehtävään kutsuttavien kelpoisuudesta ja ansioista on ennen valintaa pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta, kun henkilö valitaan toistaiseksi voimassa olevaan tai vähintään kahden vuoden määräaikaiseen työsuhteeseen.“

Jos Himasen määräaikaisuudet ovat alle kahden vuoden mittaisia, on lain mukaan asiantuntijamenettelystä voitu luopua. Onko Himanen sitten niin kiistatta kelpoisuusvaatimukset täyttävä, että hänen ansioitaan ei ole tarvinnut ulkopuolisilla arvioittaa?

Himasen on alun perin professuuriin kutsunut Taideteollisen korkeakoulun silloinen rehtori Yrjö Sotamaa ja määräaikaisuutta on vuosittain jatkanut professori Aalto yliopiston taideteollisen korkeakoulun dekaani Helena Hyvönen. Ilmeisesti heidän mukaan kutsuminen professuuriin ilman ulkopuolista arviointia on ollut perusteltua. Tämän hetkisen keskustelun valossa olisi mielenkiintoista kuulla mihin arvio on perustunut.

How much is hazardous? - Air pollution in Beijing

Everyone who has visited in China's capital city of Beijing during the cold winter months, knows how polluted the air can be. I was lecturing during two winter periods some five years ago in the Peking University and during both of the visits I was able to observe the situation myself. The research group in Peking University was already then measuring the urban air quality within the campus area and I was able to see the real measurement data. It was something, I have seen only in some of the other rapidly growing and highly polluted megacities.

Since my visits, the public discussion around the topic of air quality in Beijing has been increasing. It was the decision of the U.S. Embassy in Beijing to start monitoring the levels of fine particles, called PM2.5 (which stands for particulate mass below 2.5 µm in diameter, particles which can enter deep into the respiratory system) and to report the data in social media (twitter @BeijingAir) that rose the air quality issue to almost political level. One could well understand that this type of activity within another country is almost as looking for an conflict and certainly raises emotions.

In spite of the people’s observations, the Chinese environmental authorities have long ignored the seriousness of the air quality problem and systematically claimed that the situation is actually getting improved. While there have actually been activities to reduce the emissions, especially within the Beijing urban area, the overall air quality situation does not show improvements.

The recently reported values of the PM2.5 concentrations and observed health problems have naturally been an increasing concern also within the local citizens. As more and more pressure was building up, the Chinese environmental authorities started to report more openly of their own measurements. This winter has shown the real change and reports from many industrialized areas of China are published on web site of the Chinese environmental agency. Hourly air quality updates are now available online for more than 70 cities.

Record high concentrations in Beijing air

Air pollution in Beijing has during this winter reached several times record levels. Early January was probably the worst. According to the U.S. Embassy twitter @BeijingAir, on Saturday January 12th PM 2.5 readings surged to 886 µg/m3, exceeding the U.S. Environmental Protection Agency’s highest grading of "hazardous" which is anything between 301-500, and far beyond the level deemed acceptable by the World Health Organization, which is a 25 µg/m3 mean over a 24 hour period.

The Chinese authorities reported similar values. According to an official monitoring center in Beijing, levels of PM2.5 were well above 600 micrograms per cubic meter in several places on Saturday 12^th of January, and may even have hit 900. These values are strikingly similar to those estimated to happen during the London smog episode in 1952.

One expert quoted by Chinese media attributed this spike in pollution to a series of windless days that allowed pollutants to accumulate. The cold winter weather also relates to low mixing within the atmosphere and therefore pollutants do not dilute in larger air masses. The wind can be a problem when it does blow, too. In the outlying provinces that are part of Beijing’s airshed, there is a great deal of heavy industry. Pollution regulations are much harder to enforce there. And, in this colder-than-average winter, people have been burning more coal and wood than usual.

Closer look of the measurements at the Peking university campus indicate that the problem is actually more regional than just of local origin. This is evident also in view of the efforts made within Beijing urban center. It is not enough to clean and control the local pollution from vehicles and energy use, as large fraction – often majority – of pollution is regional and originates from a large industrialized area surrounding the city itself.

How serious this is for the health?

Recently a web publication Behind the wall, which is a blog site of NBCNews commented the health consequences of the pollution. Steve Andrews, an environmental consultant who has analyzed the @BeijingAir data, said. “While when we look at the U.S. Embassy data … over 80 percent days exceeded what would be considered healthy air quality and more days were hazardous than good.”

Andrews said that Beijing's pollution levels were "six or seven times higher than the U.S.'s most polluted city." "Air pollution at these levels likely shortens life expectancy by about five years," he added. Exposure to PM2.5 pollution can lead to cardiovascular and lung disease, and in a long term increases the risk of cancer.

The values reported in Beijing are way beyond those we are familiar with in Europe or in US. In Helsinki for instance, the PM2.5 levels are on average around 10 µg/m3 and the expected shortening of life expectancy at these levels is of the order of 3-6 months.

According to a study by Greenpeace and Peking University’s School of Public Health, PM2.5 air pollution may have led to 8,572 premature deaths last year in four major Chinese cities including Beijing.

New openness

It has taken about half a century for major European and U.S. cities to clean up their urban air to the levels that we meet today. It is expected that a long way needs to be travelled before the situation in China shows similar improvements. However, the first steps of openness in publishing the data and discussing the real problems have been taken. This is a positive signal!