Olin
kuuntelemassa mainiota PechaKucha
-esitystä, jonka piti elokuvaohjaaja Aku Louhimies. Hänen viestinsä oli
tiivistetysti (ja tässä yhteydessä siis kirjaimellisesti, kun kyseessä on 6 min
40 s kestävä PechaKucha -formaatti) se, että elokuvantekijänä hänellä on selvä
vastuu elokuvan sisällöstä, mutta ympäristössämme olevien rumien maisemien ja
rakennusten osalta on epäselvää kuka niistä on vastuussa. Joidenkin toimijoiden
vastuu tekemisistään on siis hyvin selvää, kun taas toisten vastuu ja sen
kantaminen on hämärämpää.
Jaan hyvin
paljolti Louhimiehen mietteitä rumista maisemista ja rakennuksista. Hänen
esityksessään oli valokuvia, joiden rumuudesta minulla oli yhtenevä näkemys. Joku on suunnitellut rumatkin rakennukset, tai
ainakin käytännössä toteuttanut. Joku on vastuussa monien kauniiden rakennusten
tuhoamisesta ja rumien rakentamisesta tilalle. Maiseman kokijalle on kuitenkin
erittäin epäselvää kuka itse asiassa on vastuussa ja kenelle voisi osoittaa
valitukset.
Inspiroiva esitys
johti ajatuksia omaan työhöni ja siihen viitekehykseen, jossa itse toimin.
Minulle tuli mieleen kysyä kuka on vastuussa tutkimuksesta ja sen tuottamista
tuloksista. Ensi mietinnällä tuntuu selvältä, että tutkija itse vastaa
tekemästään työstä ja saamistaan tuloksista. Ainakin niiltä osin, että tutkimus
on tehty alan vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti ja rehellisesti. Tuloksiin
voi aina jäädä virheitä, mutta tutkija vastaa siitä, että tutkimus on tehty
niin laadukkaasti, ettei virheitä ole syntynyt väärän toimintatavan johdosta.
Entä sitten
tutkimustulosten käyttö? Muutamalla kollegalla testasin ajatuksiani ja heidän
ensireaktio oli ettei tutkija voi vastata siitä, mihin tutkimustuloksia
käytetään. Tällainen ajatus on luonnollinen, kun tutkimus on tuottanut
tuloksia, joilla ei ole vahvaa kytkentää arvoihin. Tutkimustuloksia
hyödynnetään esimerkiksi teknologian kehityksessä, mutta harva näkee, että
nimenomaan tutkijat olisivat vastuussa
meidän teknologisoituneesta elinympäristöstämme. Joillain tästäkin lienee
vastuu, mutta ei ole kovinkaan selvää keillä ja missä mitassa.
Tutkijan vastuun
osalta on kuitenkin mielenkiintoisia teemoja, joiden tutkimisessa ja tulosten
hyödyntämisessä tutkijalle tunnutaan antavan ainakin osavastuu. Hyvä esimerkki
on emeritusprofessori Tatu Vanhasen rotubiologiaa koskeva tutkimus. Hän
havaitsi ihmisten älykkyysosamäärissä alueellista ja bruttokansantuotteeseen
positiivisesti korreloivaa vaihtelua. Tätä vaihtelua hän yhdisti geeneihin
pohjautuviin rotuominaisuuksiin. Alan ulkopuolisena tutkijana en kykene
ottamaan kantaa tutkimuksen metodologiseen laatuun, mutta keneltäkään asiaa
seuranneelta ei voinut jäädä huomaamatta tutkimusyhteisössä esiintynyt paine
rajoittaa ja lopettaa kyseinen tutkimus. Tutkija asetettiin siis tässä
yhteydessä vastuuseen tuloksistaan, ainakin siinä määrin, että hänen olisi
pitänyt ymmärtää olla tutkimatta aihetta, jonka tulokset saattavat aiheuttaa
hämmennystä. Sittemmin kyllä havaittiin, että koko älykkyysosamäärän käsite on
kelvoton ja älykkyys itsessäänkin vaikeasti määriteltävä käsite (esim. Nuorteva, 2004).
Tutkijoiden
vastuu on ollut mielenkiintoisen keskustelun kohteena luonnollisesti myös
atomipommiin johtaneen Manhattan-projektin tiimoilta. Projektin tavoitteena oli
alun alkaenkin valmistaa atomipommi, joten kyseessä ei ollut neutraali tai
arvovapaa tutkimus. Hankkeen sanotaan saaneen alkunsa Einsteinin vuonna 1939
Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille kirjoittamasta kirjeestä,
jossa Einstein kertoo saksalaisten tutkivan atomipommin kehittämisen mahdollisuutta.
Fysiikka, joka aseen kehittämisen taustalla on, oli pääosin kehitetty jo aiemmin.
Tutkijat ymmärsivät, että atomiytimissä on sitoutuneena suuri määrä energiaa.
Manhattan-projektissa syntyviä tuloksia haluttiin hyödyntää konkreettisessa
hankkeessa. Ollaan sillä rajalla, tehtiinkö varsinaista tieteellistä
tutkimusta, vai oliko kyseessä tuotekehityshanke. Joka tapauksessa
Manhattan-projektiin osallistui suuri joukko kuuluisia tutkijoita kuten Robert
Oppenheimer, Enrico Fermi, Niels Bohr, Richard Feynman ja tietysti Albert
Einstein kirjeellään. Kaikki kuuluisia tutkijoita, joista ainakin osa katui
jälkeenpäin tutkimustaan tässä hankkeessa.
Kenen on vastuu projektissa
tehdystä tutkimuksesta ja sen tulosten hyödyntämisestä? Kenen on vastuu
aiemmasta tutkimuksesta, joka mahdollisti Manhattan-projektin? Pitäisikö
tutkijan kieltäytyä tutkimasta aiheita, joiden tuloksia voidaan käyttää ihmisiä
ja ihmiskuntaa vastaan? Vai pitäisikö olla julkaisematta tuloksiaan, jos
ymmärtää niiden väärinkäytön mahdollisuudet?
Tutkijoiden
vastuu tutkimuksestaan tulee aivan uuteen valoon, jos tutkimustuloksia
vääristellään tai peitellään. Tämän tyyppisiä väitteitä esiintyy aina silloin
tällöin ja lienee ilmeistä, että tutkijat saattavat joutua erilaisten
intressiryhmien painostuksen kohteeksi. Yhdysvaltain Elintarvike- ja
lääkeviraston (Food and Drug Administration; FDA) tutkijat ovat kyselytutkimuksessa
ilmoittaneet kokevan ulkopuolisen painostuksen liian kovana. Noin neljännes kyselyyn
osallistuneista tutkijoista ilmoitti, että elinkeinoelämän suunnalta tullut
painostus oli pakottanut tutkijoita muuttamaan tuloksista saatuja
johtopäätöksiä tai vetämään jo valmiit tulokset kokonaan pois julkisuudesta (Chemical & Engineering News, March 07,
2012). Lienee selvää, että tutkijalla on ainakin osavastuu sekä tuloksista
että myös tulosten hyödyntämisestä, jos työhön on liittynyt edellisen kaltaista
epäeettistä toimintaa.
Tutkijan vastuu
työstään, tuloksistaan tai niiden hyödyntämisestä ei ole musta-valkoinen. Ehkä
yleistäen tutkimustulosten oikeellisuudesta ja laadusta tutkijalla on selvä
vastuu. Tulosten hyödyntäminen ja mahdollinen väärinkäyttö ei voi kuitenkaan olla
pelkästään tutkijan vastuulla, mutta jonkinlainen moraalinen vastuu on kuitenkin
kannettava osallisuudesta prosessiin.
