Yliopisto läsnä yhteiskunnassa

Yliopiston kolmanneksi tehtäväksi on viime vuosina korostetusti nostettu vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Yliopistolain 2.1 § kertoo tämän aika ylväin sanoin:

“Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Edellinen siteeraus on siis suoraan laista eli meidän yliopistolla työskentelevien on syytä ottaa tämä tosissaan. Samoin tietysti kaikkien yliopiston kanssa yhteistyötä tekevienkin.

Yliopiston kahteen ensimmäiseen tehtävään eli tieteen tekemiseen ja siihen perustuvan opetuksen antamiseen kolmas tehtävä tietysti liittyy ilman erillistä käskemistäkin. Tiede olisi vähämerkityksellistä, jos sen avulla ei pyrittäisi vaikuttamaan. Tieteen ja opetuksen kautta yliopisto on monin tavoin läsnä yhteiskunnassa, ei sen ulkopuolella.

Yhteiskunnallista vuorovaikutus voidaan käsittää eri tavoin. Ehkä yleisimmin mieleen tulevat tutkijoiden pitämät yleistajuiset puheenvuorot erilaisissa yleisötilaisuuksissa ja esimerkiksi mediassa. Luonnontieteiden ja tekniikan parissa työskenteleviltä on totuttu odottamaan myös panoksia innovaatiotoimintaan vaikkapa yritysyhteistyön kautta tai esimerkiksi spin-off yritystoiminnan käynnistämisellä.

Ilmakehätutkijalle yhteiskunnallinen vuorovaikutus lienee vahvimmillaan, kun osallistutaan ihmiskunnan suurten haasteiden ratkomiseen (Grand challenges). Näitä haasteita löytyy ilmastonmuutoksesta vaikkapa puhtaaseen veteen. Hyvä raportti aiheesta lötyy International Council for Sciencen (ICSU) sivuilta (http://www.icsu.org/publications/reports-and-reviews/grand-challenges).

Helsingin yliopiston tutkijoille ja tutkimusryhmille on yliopisto tänä vuonna tarjonnut oivan mahdollisuuden tuoda yliopistoa ja täällä tehtävää tutkimusta tehokkaasti kadulla kulkevan ihmisen luo. Tämä tapahtuu Aleksanterinkadulle avatussa Tiedekulmassa. Katso vaikka täältä (http://blogs.helsinki.fi/wdc-2012/) mikä Tiedekulma on ja mitä siellä tapahtuu.  Muutaman päivän päästä sivulta taitaa löytyä live-tallenne myös omasta puheenvuorostani kaupunki-ilman pienhiukkasista.

Rikinpoistosta ympäristöstämme

Uusi rikkidirektiivi laskee laivojen käyttämän polttoaineen rikkipitoisuuden enimmäisrajan 0,1 prosenttiin vuoden 2015 alusta alkaen. Happosateiden ja happaman laskeuman aiheuttamien ympäristötuhojen parissa työuransa aloittaneelle tämä kuulostaa edistykselliseltä ja hienolta. Uutta direktiiviä on kuitenkin vastustettu näkyvästi ja tarmokkaasti. Vastustus perustuu taloudellisiin argumentteihin. Rikkidirektiivi koskee Itämerta, Pohjanmerta ja Englannin kanaalia. Eli ulkopuolelle jää EU:n osalta Välimeri, jonka osalta direktiivi astuu voimaan 2020 ja silloin enimmäisrajaksi tulee 0,5 %. Globaalilla tasolla siirrytään nykyisestä 4,5 %:n rajasta 3,5 %:iin vuonna 2012 ja 0,5 %:iin vuoteen 2025 mennessä.

Rikkidirektiivin vastustamisen etujoukoissa on esiintynyt Elinkeinoelämän keskusliitto (EK). EK harmittelee direktiivin aiheuttamia lisäkustannuksia suomalaiselle teollisuudelle. Tiukemmat rajat tarkoittavat lisääntyviä kuljetuskustannuksia erityisesti suomalaiselle vientiteollisuudelle.

Harmittelun sijaan voimme katsoa myös toisenlaiseen tulevaisuuteen. Rikkidirektiivi tuo töitä suomalaiselle teknologiateollisuudelle. Laivoihin hankitaan rikkipesureita ja uudet laivatilaukset kohdistuvat niille telakoille, jotka panostavat ympäristöystävällisiin ratkaisuihin. Puhtaampia polttoaineita käyttävät alukset ovat tulevaisuutta ja tähän suomalaiset telakat ovat panostaneetkin.

Koko ongelma heijastaa viime vuosikymmenten muutoksia kohti globaalia maailmaa ja maailmantaloutta. Muutokset ovat tapahtuneet talouselämän lisäksi myös ympäristökysymyksissä. Vielä 1980-luvulla hapanta laskeumaa ja sitä aiheuttaneita rikki- ja typpipäästöjä pidettiin erityisesti alueellisina ongelmina. Ja sellaisina niitä myös ratkottiin. Suomi teki yhdessä monien muiden maiden kanssa merkittäviä päästöjenvähennyksiä, jotka oli tehtävä oman ympäristömme takia. Happaman laskeuman ongelma saatiin käytännössä pois maastamme ja koko Pohjois-Euroopasta. Uskoisin elinkeinoelämän silloinkin valittaneen kustannuksista ja kilpailukyvystä, mutta päästövähennykset piti tehdä itsekkäistä syistä ympäristömme puhdistamiseksi.

Nyt vuonna 2012 on rikinpoisto alueemme saastuttavilta toimijoilta ympäristön kannalta järkevän trendin seuraamista. Kukaan ei edelleenkään ole asettunut vastustamaan yhä puhtaampaa ilmaa. Ongelmaa ei kuitenkaan nähdä ensisijaisesti alueellisena ilmansuojelutoimena, vaan argumentit nojaavat globaaliin talouteen.

Suomi ei ole koskaan hakenut pärjäämistään alempiin standardeihin pyrkimällä. On sitten kysymys koulutuksesta, terveydenhoidosta tai muista julkisista palveluista, olemme hakeneet laatua hyväksyen samalla syntyneitä korkeampia kustannuksia. Emme maailmantaloudessakaan tule pärjäämään, jos emme hyväksy itsellemme roolia edistyksellisenä toimijana, korkeilla ympäristökriteereillä. Edistyksellinen toiminta tuo lyhyellä aikavälillä kustannuksia, jotka kuitenkin muuttuvat laaduksi ja sitä kautta myöskin kilpailueduksi.