Rikinpoistosta ympäristöstämme

Uusi rikkidirektiivi laskee laivojen käyttämän polttoaineen rikkipitoisuuden enimmäisrajan 0,1 prosenttiin vuoden 2015 alusta alkaen. Happosateiden ja happaman laskeuman aiheuttamien ympäristötuhojen parissa työuransa aloittaneelle tämä kuulostaa edistykselliseltä ja hienolta. Uutta direktiiviä on kuitenkin vastustettu näkyvästi ja tarmokkaasti. Vastustus perustuu taloudellisiin argumentteihin. Rikkidirektiivi koskee Itämerta, Pohjanmerta ja Englannin kanaalia. Eli ulkopuolelle jää EU:n osalta Välimeri, jonka osalta direktiivi astuu voimaan 2020 ja silloin enimmäisrajaksi tulee 0,5 %. Globaalilla tasolla siirrytään nykyisestä 4,5 %:n rajasta 3,5 %:iin vuonna 2012 ja 0,5 %:iin vuoteen 2025 mennessä.

Rikkidirektiivin vastustamisen etujoukoissa on esiintynyt Elinkeinoelämän keskusliitto (EK). EK harmittelee direktiivin aiheuttamia lisäkustannuksia suomalaiselle teollisuudelle. Tiukemmat rajat tarkoittavat lisääntyviä kuljetuskustannuksia erityisesti suomalaiselle vientiteollisuudelle.

Harmittelun sijaan voimme katsoa myös toisenlaiseen tulevaisuuteen. Rikkidirektiivi tuo töitä suomalaiselle teknologiateollisuudelle. Laivoihin hankitaan rikkipesureita ja uudet laivatilaukset kohdistuvat niille telakoille, jotka panostavat ympäristöystävällisiin ratkaisuihin. Puhtaampia polttoaineita käyttävät alukset ovat tulevaisuutta ja tähän suomalaiset telakat ovat panostaneetkin.

Koko ongelma heijastaa viime vuosikymmenten muutoksia kohti globaalia maailmaa ja maailmantaloutta. Muutokset ovat tapahtuneet talouselämän lisäksi myös ympäristökysymyksissä. Vielä 1980-luvulla hapanta laskeumaa ja sitä aiheuttaneita rikki- ja typpipäästöjä pidettiin erityisesti alueellisina ongelmina. Ja sellaisina niitä myös ratkottiin. Suomi teki yhdessä monien muiden maiden kanssa merkittäviä päästöjenvähennyksiä, jotka oli tehtävä oman ympäristömme takia. Happaman laskeuman ongelma saatiin käytännössä pois maastamme ja koko Pohjois-Euroopasta. Uskoisin elinkeinoelämän silloinkin valittaneen kustannuksista ja kilpailukyvystä, mutta päästövähennykset piti tehdä itsekkäistä syistä ympäristömme puhdistamiseksi.

Nyt vuonna 2012 on rikinpoisto alueemme saastuttavilta toimijoilta ympäristön kannalta järkevän trendin seuraamista. Kukaan ei edelleenkään ole asettunut vastustamaan yhä puhtaampaa ilmaa. Ongelmaa ei kuitenkaan nähdä ensisijaisesti alueellisena ilmansuojelutoimena, vaan argumentit nojaavat globaaliin talouteen.

Suomi ei ole koskaan hakenut pärjäämistään alempiin standardeihin pyrkimällä. On sitten kysymys koulutuksesta, terveydenhoidosta tai muista julkisista palveluista, olemme hakeneet laatua hyväksyen samalla syntyneitä korkeampia kustannuksia. Emme maailmantaloudessakaan tule pärjäämään, jos emme hyväksy itsellemme roolia edistyksellisenä toimijana, korkeilla ympäristökriteereillä. Edistyksellinen toiminta tuo lyhyellä aikavälillä kustannuksia, jotka kuitenkin muuttuvat laaduksi ja sitä kautta myöskin kilpailueduksi.