Opintojen vauhdittamisesta alussa, lopussa ja hieman keskivaiheillakin

Lienee selvää, että Suomen kansantaloudelle on keskeistä kansalaisten riittävä työpanos. Suurten ikäluokkien eläköityessä on haasteena olemassa olevan työvoiman entistä tehokkaampi käyttö. Siis toisin sanoen työuran pidentäminen. Yliopistoon tämä liittyy sillä tavoin, että eräs haasteista on saada keskimääräinen valmistumisikä nykyistä alemmaksi. Tämä edesauttaisi työuran alkamista aiempaa nuorempana ja toisi toivottuja lisävuosia työuraan. Miten tähän päästäisiin?

Jaan ongelman kolmeen osaan, josta jokaiseen liittyy erityispiirteensä: ensinnäkin opinnot tulisi voida aloittaa aiempaa nuorempana, toiseksi opintojen etenemistä tulisi vauhdittaa ja kolmanneksi opintojen loppuunsaattamista tulisi tehostaa. Vaikka kaikissa vaiheissa vastuu lankeaa toimijalle eli opiskelijalle, on yliopistolla myös merkittävä rooli.

Opintojen myöhäinen aloittaminen on suomalaiseen koulutusjärjestelmään liittyvä erikoisuus. Sen lisäksi, että useat lukion uuvuttamat valitsevat välivuoden tai pari, tapahtuu opintopaikkoihin hakeminen ja valinta monissa tapauksissa niin takkuisesti, että suoraan lukiosta tulevat opiskelijat muodostavat vain pienen vähemmistön (uusien ylioppilaiden osuus kaikista paikan vastaanottaneista on noin 35 %). Kilpailu paikoista monilla aloilla on kovaa ja opiskelemaan päästään vasta usean vuoden yrittämisen jälkeen. Saman ongelman toinen ulottuvuus on, että suuret opiskelijajoukot täyttävät monien laitosten luentosalit vain saadakseen preppausta toisen alan pääsykokeisiin ilman aikomustakaan jatkaa opintojaan tutkintoon saakka. Valtavaa yliopistolaitoksen resurssien tuhlausta. Ja myös opiskelijoiden!

Olisiko aika siirtyä kohti järjestelmää, jossa opiskelijat otetaan sisään laajoihin kokonaisuuksiin ja jatkaminen oppiaineisiin tapahtuu vuoden-parin päästä pyrkimisen perusteella? Askelia tähän suuntaan otetaan, mutta rohkeutta tarvitaan järjestelmän radikaalimpaan muuttamiseen. Eri alojen osaajien kysynnässä tapahtuu nykyään rajuja muutoksia niin nopealla tempolla, että järjestelmän tulee olla äärimmäisen joustava ja nopealiikkeinen.

Yliopisto-opinnoissa noin 55 opintopisteen vuotuinen vauhti on jonkinlainen tyypillinen tavoite. Tätä heijastaa myös opetus- ja kulttuuriministeriön uusi yliopistoja koskeva rahoitusmalli, jossa kyseinen luku esiintyy ja joka otetaan käyttöön ensi vuonna. Miksei tähän normaalisuoritukseen normaalisti pystytä? Useimmin tätä selitetään opiskelijoiden työssäkäynnillä. Opintotuki ei riitä nykystandardien mukaiseen elämään ja lainallakaan ei haluta opiskelujen aikaista elämää rahoittaa.

Yliopistoon kuluu akateeminen vapaus ja siihen liittyy myös oikeus aikatauluttaa opiskelunsa. Jossain rajat kuitenkin tulevat vastaan. Olisiko lukukausimaksuttoman opiskelun kestoa mahdollista ajatella rajoitettavan nykyistä tiukemmin? Voisiko toisesta tai useammasta korkeakoulututkinnosta periä lukukausimaksua? Voisiko vastaavasti nopeasta opintojen suorittamisesta palkita? Esimerkiksi rahallisella bonuksella? Hyödyttäähän nopea valmistuminen sekä yliopistoa että koko yhteiskuntaa kyseisestä opiskelijasta nyt puhumattakaan.

Tutkinnon valmistuminen ja ”papereiden ottaminen ulos” eivät saisi olla kiinni teknisistä opintoeduista ja niistä kiinnipitämisestä. Opiskelijahinnat lehtitilauksissa, museoissa tai liikennevälineissä, puhumattakaan edullisesta asumisesta opiskelija-asunnoista ovat omiaan kannustamaan pitämään viimeiseen saakka kiinni opiskelijastatuksesta ja lykkäämään valmistumista kuukausilla tai jopa vuosilla. Kannusteen tässäkin tulisi toimia päinvastaiseen suuntaan. Opiskelijan tulisi saada konkreettista hyötyä nopeasta valmistumisesta. Motivoisiko jokin rahaa paremmin? Ainakin raha tuntuu toimivan tehokkaana motiivina vastakkaiseen suuntaan.

Jos sopivalla keinovalikoimalla saataisiin keskimääräinen valmistumisaika ja -ikä aikaistumaan esimerkiksi yhdellä vuodella, tarkoittaisi se likimain 30 000 ylimääräistä henkilötyövuotta per ikäluokka. Ennen kaikkea koulutusta vastaavaa henkilötyövuotta!