Filosofisen tiedekunnan promootioakti vuonna 2014

Juhlasalin ovet ovat kiinni. Seison aulassa ja katson vuoroin vasemmalle ja oikealle. Kaikki ovat valmiina. Nyökkään vahvistuksen yliairut TS:n suuntaan. Nyt kaikki alkaa. Sivuovet avautuvat ja kaunis kulkue seppeleensitojia siirtyy nauhana saliin ja tarkoin määrätyille paikoilleen. Sitten on hetki rauhallista. Vain Sibeliuksen Promotionimarssin sävelet kantautuvat salista korviini.

Kuva: Mikko Virta

Oikealla puolellani yliopiston kulkue on jo valmiina. Katson saliin ja odotan viimeisenkin seppeleensitojan saavan paikkansa. Nyökkään merkin sinisissä asuissaan oleville pedelleille, jotka lähtevät liikkeelle vieden rehtorin ja kanslerin johtaman yliopistolaisten kulkueen ohitseni saliin. Hymyilen ja nyökkään tervehdyksen jokaiselle kulkueessa olevalle. Melkein kaikki tervehtivät äänettömästi minua. Pala on kurkussa.

Ohitseni kulkee lähes ainoastaan tuttuja kasvoja. Vain yksi kuiskaa minulle. Hän on juhlamenojen ohjaaja SL-Y promootiosta vuodelta 2010. Hänen sanansa tulen muistamaan aina: ”Tämä on sinun hetkesi. Kukaan muu ei koskaan näe tätä tilannetta kuin sinä.” Niin totta. Silmäni kostuvat ja katson välillä muualle. Pian yliopistolaiset ovat paikoillaan.

Promoottori AM odottaa vasemmalla puolellani. Nyökkään hänelle ja vihdoin on promovoitavien vuoro. Promoottorin johdolla pitkä, yli viidensadan henkilön kaunis kulkue siirtyy saliin. Miehet frakeissaan ja naiset mustissa tai valkoisissa puvuissa. Tätä on suunniteltu vuosi ja nyt se soljuu editseni arvokkaasti ja reippaasti kuten edellisenä päivänä harjoiteltiin. Minä olen hyvin liikuttunut. Onneksi ei tarvitse puhua mitään. Monet vilkaisevat silmiini ja hymyilen takaisin. Joukossa on tuttuja, mutta enimmäkseen vieraita kasvoja. Tuntuu kuitenkin siltä kuin tuntisin kaikki ohitseni kulkevat. Minä olen niin ylpeä yliopistostamme.

Aivan viimeisenä, kun kaikki muut ovat salissa paikoillaan. Astun hitaasti saliin. Kuljen hitaammin kuin kukaan muu. Portaat ovat leveät ja otan kaksi askelta kullekin. Katson suoraan eteeni, mutta silmäni kohtaavat tuttuja. Vaikka olen liikuttunut, silmäni hymyilevät. Pysähdyn salin keskelle, käännyn ympäri. Annan katseeni kiertää ympäri salin. Kaikki on kunnossa. Vilkaisen orkesteriparvelle merkiksi ja kävelen portaat takaisin ylös. Sibelius on lakannut soimasta ja muutama torviin puhallettu sävel lopettaa saliin siirtymisen. Promootioakti voi alkaa.

Kuva: Mikko Virta

Maisterit ovat alhaalla tiiviinä muodostelmana. Promoottorin puheen jälkeen alkaa promovointi. Maisterinkysymyksen vastaus hyväksytään ja maisterit siirtyvät yksi kerrallaan podiumin ääreen saadakseen päähänsä seppeleen ja kosketuksen sormukseensa. Hetki kuluu ja lähelläni tapahtuu jotain. Astun esiin paikaltani ja huomaan erään vieraista olevan silmät kiinni, pää taaksepäin kallistuneena. Vieressä istuvat nousevat ja airuet pääsevät paikalle. Tilanne taisi olla kuitenkin vain vieraan nukahtaminen ja tuntuu helpottavalta.

Maisterien promovoinnin kuluessa promovoitavien jono kulkee pikkuhiljaa eteenpäin. Tätä ei harjoiteltu täydellä porukalla, eikä liike ole täysin koordinoitua. Syntyy ruuhkaa. Kuiskuttelemme yliairuen kanssa toisillemme ja annamme lähellämme olevalle airuelle ohjeita. On saatava sana jonossa eteenpäin. Kaikkien tulee liikkua riittävästi, jotta ruuhka saadaan purettua. Airuet ovat tehokkaita ja määrätietoisia. He kulkevat ahtaiden käytävien läpi ja ruuhka hellittää. Jatko sujuu jo helpommin, vaikka airuiden täytyykin puuttua etenemiseen jatkuvasti. Ohitseni kulkeville tutuille sanon tilanteesta.

Maisterit ovat promovoitu ja salin edessä on vuorostaan tohtorien muodostelma. Tämä oli promootion uudistus ja tuntuu toimivan hyvin. Kaikki ovat saaneet liikkua maisterien vaihtuessa yksi kerrallaan tohtoreiksi. Päivä on kuuma, helteinen, ja salin takaosiin siirtyneet promovendit saavat vettä ja monet istuvat. Näin juuri. Kaikille oli hetkensä parrasvaloissa ja sitten tarvittava lepo. Olen pyytänyt vahtimestareita pitämään sivuovet auki ilmanvaihdon tehostamiseksi. Ilma tuntuu riittävän, vaikka onkin kuuma.

Promoottori vaihtaa seppeleen päästään tohtorin hattuun ja tohtorien promovointi alkaa. Tohtorinkysymys saa huikean vastauksen, jota ihastelen ja hymyilen itsekseni. Primatohtori HT-S on nimikkeensä veroinen. Riemutohtoreita on läsnä neljä. Entinen yliopiston rehtori PT nousee varovaisin askelin, mutta ilman apua podiumille vastaanottamaan hattunsa ja miekkansa. Liikutus valtaa taas mieleni. Kunniatohtorit tulevat yksi kerrallaan, monet keskittyen muistelemaan eilisiä ohjeita. Lopulta nuoret tohtorit tulevat vuoroon. Tämä on ainoa kohta jota jännitän. Ovatko jonot samassa järjestyksessä kuin hatut ja miekat? Tein viimeiset päivitykset listoihin edellisenä yönä ja toivon ettei ole virheitä, ei viime hetken yllättäviä muutoksia. Kolmen viimeisen hatun tullessa vuoroon, näen että ainakin lukumäärä täsmää. Olen huojentunut.

Lopulta soi maamme laulu. Otan hatun päästäni ja laulan, vaikka ääneni ei oikein kannakaan. Juhlasalin ovet avataan takanani ja kuulen tuomiokirkon kellojen rauhalliset lyönnit. Laulu loppuu ja kävelen rauhallisesti alas portaita. Käännyn ympäri ja odotan promoottorin saapuvan taakseni. En vilkuile ympärilleni, vaan katson portaiden yläpäässä olevaa yliairutta. Lopulta hän antaa merkin ja tiedän promoottorin olevan takanani. Lähden kävelemään rauhallisesti ylös portaita ja ulos salista. Tiedän ryhmien seuraavan omilla vuoroillaan kulkueeseen. Tiedän kaiken olevan hallinnassa. Airuet tietävät miten kulkue muodostuu. Kävelen rauhallisesti ylös Unioninkatua. Aurinko häikäisee silmiäni. Katson vain eteeni ja tunnen itseni onnelliseksi.

Kuva: Mikko Virta

Tutkijoiden vastuusta

Olin kuuntelemassa mainiota PechaKucha -esitystä, jonka piti elokuvaohjaaja Aku Louhimies. Hänen viestinsä oli tiivistetysti (ja tässä yhteydessä siis kirjaimellisesti, kun kyseessä on 6 min 40 s kestävä PechaKucha -formaatti) se, että elokuvantekijänä hänellä on selvä vastuu elokuvan sisällöstä, mutta ympäristössämme olevien rumien maisemien ja rakennusten osalta on epäselvää kuka niistä on vastuussa. Joidenkin toimijoiden vastuu tekemisistään on siis hyvin selvää, kun taas toisten vastuu ja sen kantaminen on hämärämpää.

Jaan hyvin paljolti Louhimiehen mietteitä rumista maisemista ja rakennuksista. Hänen esityksessään oli valokuvia, joiden rumuudesta minulla oli yhtenevä näkemys.  Joku on suunnitellut rumatkin rakennukset, tai ainakin käytännössä toteuttanut. Joku on vastuussa monien kauniiden rakennusten tuhoamisesta ja rumien rakentamisesta tilalle. Maiseman kokijalle on kuitenkin erittäin epäselvää kuka itse asiassa on vastuussa ja kenelle voisi osoittaa valitukset.

Inspiroiva esitys johti ajatuksia omaan työhöni ja siihen viitekehykseen, jossa itse toimin. Minulle tuli mieleen kysyä kuka on vastuussa tutkimuksesta ja sen tuottamista tuloksista. Ensi mietinnällä tuntuu selvältä, että tutkija itse vastaa tekemästään työstä ja saamistaan tuloksista. Ainakin niiltä osin, että tutkimus on tehty alan vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti ja rehellisesti. Tuloksiin voi aina jäädä virheitä, mutta tutkija vastaa siitä, että tutkimus on tehty niin laadukkaasti, ettei virheitä ole syntynyt väärän toimintatavan johdosta.

Entä sitten tutkimustulosten käyttö? Muutamalla kollegalla testasin ajatuksiani ja heidän ensireaktio oli ettei tutkija voi vastata siitä, mihin tutkimustuloksia käytetään. Tällainen ajatus on luonnollinen, kun tutkimus on tuottanut tuloksia, joilla ei ole vahvaa kytkentää arvoihin. Tutkimustuloksia hyödynnetään esimerkiksi teknologian kehityksessä, mutta harva näkee, että nimenomaan  tutkijat olisivat vastuussa meidän teknologisoituneesta elinympäristöstämme. Joillain tästäkin lienee vastuu, mutta ei ole kovinkaan selvää keillä ja missä mitassa.

Tutkijan vastuun osalta on kuitenkin mielenkiintoisia teemoja, joiden tutkimisessa ja tulosten hyödyntämisessä tutkijalle tunnutaan antavan ainakin osavastuu. Hyvä esimerkki on emeritusprofessori Tatu Vanhasen rotubiologiaa koskeva tutkimus. Hän havaitsi ihmisten älykkyysosamäärissä alueellista ja bruttokansantuotteeseen positiivisesti korreloivaa vaihtelua. Tätä vaihtelua hän yhdisti geeneihin pohjautuviin rotuominaisuuksiin. Alan ulkopuolisena tutkijana en kykene ottamaan kantaa tutkimuksen metodologiseen laatuun, mutta keneltäkään asiaa seuranneelta ei voinut jäädä huomaamatta tutkimusyhteisössä esiintynyt paine rajoittaa ja lopettaa kyseinen tutkimus. Tutkija asetettiin siis tässä yhteydessä vastuuseen tuloksistaan, ainakin siinä määrin, että hänen olisi pitänyt ymmärtää olla tutkimatta aihetta, jonka tulokset saattavat aiheuttaa hämmennystä. Sittemmin kyllä havaittiin, että koko älykkyysosamäärän käsite on kelvoton ja älykkyys itsessäänkin vaikeasti määriteltävä käsite (esim. Nuorteva, 2004).

Tutkijoiden vastuu on ollut mielenkiintoisen keskustelun kohteena luonnollisesti myös atomipommiin johtaneen Manhattan-projektin tiimoilta. Projektin tavoitteena oli alun alkaenkin valmistaa atomipommi, joten kyseessä ei ollut neutraali tai arvovapaa tutkimus. Hankkeen sanotaan saaneen alkunsa Einsteinin vuonna 1939 Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille kirjoittamasta kirjeestä, jossa Einstein kertoo saksalaisten tutkivan atomipommin kehittämisen mahdollisuutta. Fysiikka, joka aseen kehittämisen taustalla on, oli pääosin kehitetty jo aiemmin. Tutkijat ymmärsivät, että atomiytimissä on sitoutuneena suuri määrä energiaa. Manhattan-projektissa syntyviä tuloksia haluttiin hyödyntää konkreettisessa hankkeessa. Ollaan sillä rajalla, tehtiinkö varsinaista tieteellistä tutkimusta, vai oliko kyseessä tuotekehityshanke. Joka tapauksessa Manhattan-projektiin osallistui suuri joukko kuuluisia tutkijoita kuten Robert Oppenheimer, Enrico Fermi, Niels Bohr, Richard Feynman ja tietysti Albert Einstein kirjeellään. Kaikki kuuluisia tutkijoita, joista ainakin osa katui jälkeenpäin tutkimustaan tässä hankkeessa.

Kenen on vastuu projektissa tehdystä tutkimuksesta ja sen tulosten hyödyntämisestä? Kenen on vastuu aiemmasta tutkimuksesta, joka mahdollisti Manhattan-projektin? Pitäisikö tutkijan kieltäytyä tutkimasta aiheita, joiden tuloksia voidaan käyttää ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan? Vai pitäisikö olla julkaisematta tuloksiaan, jos ymmärtää niiden väärinkäytön mahdollisuudet?

Tutkijoiden vastuu tutkimuksestaan tulee aivan uuteen valoon, jos tutkimustuloksia vääristellään tai peitellään. Tämän tyyppisiä väitteitä esiintyy aina silloin tällöin ja lienee ilmeistä, että tutkijat saattavat joutua erilaisten intressiryhmien painostuksen kohteeksi. Yhdysvaltain Elintarvike- ja lääkeviraston (Food and Drug Administration; FDA) tutkijat ovat kyselytutkimuksessa ilmoittaneet kokevan ulkopuolisen painostuksen liian kovana. Noin neljännes kyselyyn osallistuneista tutkijoista ilmoitti, että elinkeinoelämän suunnalta tullut painostus oli pakottanut tutkijoita muuttamaan tuloksista saatuja johtopäätöksiä tai vetämään jo valmiit tulokset kokonaan pois julkisuudesta (Chemical & Engineering News, March 07, 2012). Lienee selvää, että tutkijalla on ainakin osavastuu sekä tuloksista että myös tulosten hyödyntämisestä, jos työhön on liittynyt edellisen kaltaista epäeettistä toimintaa.

Tutkijan vastuu työstään, tuloksistaan tai niiden hyödyntämisestä ei ole musta-valkoinen. Ehkä yleistäen tutkimustulosten oikeellisuudesta ja laadusta tutkijalla on selvä vastuu. Tulosten hyödyntäminen ja mahdollinen väärinkäyttö ei voi kuitenkaan olla pelkästään tutkijan vastuulla, mutta jonkinlainen moraalinen vastuu on kuitenkin kannettava osallisuudesta prosessiin.

Yrittäjänä yliopistossa?

Joskus professorin työ on melko lähellä yrittäjälle tuttua toimintaa. Suunnitellaan yksikön budjettia, tehdään työsopimuksia, laaditaan hankkeiden kustannusarvioita yleiskustannusmallilla –totta kai, mietitään kansainvälisten opintojaksojen laskutusperusteita tai suunnitellaan investointeja ja niiden osuutta poistoissa.

Olemme hiljalleen oppineet kantamaan taloudellista vastuuta ja ymmärrämme, että yksikön ja oman tutkimustoimintamme menestys vaatii taloudellisia onnistumisia. Ulkopuolista rahoitusta on pakko saada, jotta on varaa maksaa tohtorikoulutettaville ja post-doceille palkkaa ja saadaan kunnollista tutkimustoimintaa aikaiseksi. Tuotetaan yliopiston kaipaamia julkaisuja ja tutkintoja ja pidetään yliopiston pyöriä pyörimässä. Kaiken tämän teemme ilman pakkoa ja kehotusta, meidän etu yhdistyy yliopiston etuun. Mehän siis olemme yliopisto.

Kaiken taustalla professorit ovat kuitenkin myös vain töissä. Saamme palkkaa Oy Yliopisto nimiseltä firmalta ja firma odottaa meidän tekevän laissa määritellyt tehtävämme: teemme tutkimusta ja annamme siihen liittyen korkeinta opetusta. Asian luonteesta tietämätön saattaisi ajatella, että professorit tekevät työtä ja työnantaja luo taloudelliset puitteet työn tekemiseen: jos tehtävänä on kirjoittaa, työnantaja antaa kynän. Jos tehtävänä on mitata, työnantaja antaa mittarin. Ymmärrätte kyllä.

Jos ajatusleikkiä jatkaa edes pykälän eteenpäin, ymmärtää että meidän firmalla menee taloudellisesti hyvin, jos tilinpäätös vuoden toimimisen jälkeen on positiivinen. Varsinkin kun firman tarkoituksena ei ole alun perin tuottaa tuloja.

Acatiimi teki vertailun yliopistojen viime vuoden tilinpäätöksistä. Tulos oli useimpien yliopistojen osalta juuri sopivan positiivinen. Rahoitus oli siis kunnossa, eikä taloudellisia ongelmia pitäisi olla.

Olemme saaneet kuitenkin kuulla tilanteesta toisenlaisen arvion. Joissain yliopistoissa tuijotetaan professoria tiukasti yrittäjänä ja katsotaan millaisia tuloja kyseinen henkilö on kuluvan vuoden aikana tuonut. Siis paljonko on saanut hankittua rahaa. Tämä antaa kuulemma aihetta yt-neuvotteluihin ja kyseenalaistaa henkilön työpaikan.

Outoa toimintaa. Minut rekrytoitiin yliopistoon tekemään professorin tehtäviä ja nehän löytyvät laista. Toimintaani saa ja pitää arvostella niistä näkökulmista. Onkohan muualla ilmoitettu, että professorin tehtävä onkin tuoda rahoitusta? Onko jatkossa yksittäinen professori tai tutkimusryhmä taloudellisesti itsenäinen yksikkö? Professorille ollaan laittamassa yrittäjän viitta harteille. 

Kaksi vai kolme tehtävää?

Yliopistolaki listaa yliopistojen tehtävät monitulkintaisella tavalla. Lain toisen pykälän tekstiä minä luen siten, että tehtäviin kuuluvat luonnollisestikin sekä tutkimus että opetus, mutta loppu onkin sitten hämärämpää. Vai mitä tuumaat pätkästä “sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”? Toinen virke samassa pykälässä tarkentaa, että yliopistojen tulee “edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Niin että oliko yliopistoilla lain mukaan kaksi vai kolme tehtävää, vai ehkä useampiakin?

Yliopistolaisten parissa lain toinen pykälä tiivistetään useimmiten siten, että tehtäviä on kolme: tutkimus, opetus ja niin sanottu kolmas tehtävä, jota voidaan kutsua sitten vaikka yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Tällainen tulkinta antaa ymmärtää, että tuo kolmas tehtävä on jotain lisää, jotain erillistä ja jotain, johon pitää nimetä vastuuhenkilöitä ja johon pitää varata erillinen työpanos esimerkiksi työsuunnitelmassa.

Minä haluaisin katsoa tilannetta toisin. Hoitamalla tutkimuksen ja opetuksen kunnolla, kaikkine monimutkaisine toimintoineen, yliopistolainen tulee automaattisesti hoitaneeksi myös kaiken muun yliopistolaissa mainitun parhaalla mahdollisella tavalla.

Konkreettisen esimerkin saimme viime viikolla, jolloin julkistettiin kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viides arviointiraportti ja sen tiivistelmäpäättäjille. Raporttia on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita kaikkialta maailmasta. Raporttia on ollut kirjoittamassa myös kaksi kollegaani Helsingin yliopistosta. Professorit Veli-Matti Kerminen ja Timo Vesala ovat käyttäneet raportin työstämiseen lukuisia työtunteja, joiden aikana on luettu tieteellisiä artikkeleita ja tiivistetty niiden tuloksia. Työn johtopäätöksiä on myös saanut laajasti kommentoida ja kommentteja on pohdittu ja niihin on vastattu.

Ilmastopaneelin työ on erinomainen esimerkki tutkimustyöstä ja siihen liittyvistä monimutkaisista prosesseista laadunvarmennuksineen ja vertaisarviointeineen. Työn tulokset ovat käytössä tietenkin tutkijoiden parissa, mutta lisäksi ja erityisesti yhteiskunnassa, jossa päättäjät tekevät ratkaisuja tulevaisuutemme osalta. Tutkimustulokset vuorovaikuttuvat yhteiskuntaan ilman että on tehty muuta kuin omaan tutkimustyöhön liittyviä tehtäviä.

Täytyy tietysti myöntää, ettei kaikki tutkimus näin suoraan siirry yhteiskunnan käyttöön. Usein on hyödyllistä miettiä erikseen toimia, joilla kytketään yliopistojen hyvinkin syvälliset ja vaikeat aiheet vuorovaikutukseen yhteiskunnan kanssa.

Uudet ranking-listaukset

Syksy on suppilovahveroiden ja rankinglistojen aikaa. Syys-lokakuulla ilmestyy The QS world university rankings -listauksen vuosipäivitys. Jotkut odottavat uusia listoja innolla ja toiset kauhulla, ehkä suurimmalle osalle näillä ei ole suurtakaan merkitystä. Oma yliopistoni on profiloitunut strategiassaan pyrkimyksillä nousta ranking-listoilla ja seuraan näitä listauksia mielenkiinnolla. Ei sillä, että näistä varsinaista hyötyä tai haittaa olisi, mutta kiinnostaa kuitenkin.

The QS world university rankings on mielenkiintoinen yhteenveto erilaisia näkökulmia. Arviosta puolet tulee globaaliin kyselyyn perustuvasta maineesta (eli hyvin subjektiivinen osa). Toinen osa tulee määrällisistä indikaattoreista eli viittausten määristä sekä kansainvälisen henkilöstön ja opiskelijoiden määrästä ja lisäksi opiskelija/opettaja -suhdeluvusta.  Onko tässä kaikki, millä hyvä erottuu huonosta? Ei varmaankaan, mutta harva näiden lukujen taakse kuitenkaan tulee vilkaisseeksi.

Vertailussa Suomen yliopistoista parhaiten pärjäsi Helsingin yliopisto (sijoitus 69.). Muiden suomalaisten yliopistojen sijoitukset olivat myös mainioita: Aalto yliopisto (196.), Turun yliopisto (205.), Oulun yliopisto (253.), Itä-Suomen yliopisto (291.), Jyväskylän yliopisto (299.), Tampereen yliopisto (376.), Tampereen teknillinen yliopisto (431-440.) ja Åbo Akdemi (451-460.).

Yhdysvallat ja Englanti olivat jälleen kerran kärjessä ja valtasivat koko kärkikymmenikön. Kolmen kärjessä olivat MIT, Harward ja Cambridge. Kahdenkymmenen parhaan joukossa oli vain kolme muualta olevaa yliopistoa, kaksi Sveitsistä (Ecole Polytechnique Federal de Lausanne ja ETH Zurich) ja yksi Kanadasta (Toronto).

Pohjoismaiden yliopistoista ainoana viidenkymmenen parhaan joukossa oli Kööpenhaminan yliopisto (45.) ja Helsingin yliopiston edelle nousi niukasti myös Lundin yliopisto (67.). Tässä vertailussa Helsinki pärjäsi mielestäni erinomaisesti. Monta arvostettua Pohjoismaista yliopistoa jäi taakse.

Eräs mielenkiintoinen kysymys on myös sijoituksen stabiilisuus. Ei ole oletettavaa, että yhden vuoden aikaperspektiivillä tapahtuu merkittävää todellista muutosta. Tältä osin arviointi osoittautui erittäin stabiiliksi. Top 50 joukosta putosi tänä syksynä vain yksi yliopisto ja top 100 joukostakin vain neljä. Tämä tietysti kertoo haasteen suuruudesta yrittää nousta näillä listoilla. Helsingin yliopiston yhdeksän pykälän nousu onkin tätä taustaa vasten erinomainen.

Kaiken keskellä täytyy kuitenkin olla kriittinen ja muistaa kenelle näitä rankinglistoja loppujen lopuksi laaditaan. Pääosin rankingit tuntuvat palvelevan median tarpeita. Julkisuuskuva on kuitenkin tärkeä osa yliopiston toiminnassa eikä kenelläkään ole varaa olla ottamatta ranking-listoja huomioon.