Tutkijoiden vastuusta

Olin kuuntelemassa mainiota PechaKucha -esitystä, jonka piti elokuvaohjaaja Aku Louhimies. Hänen viestinsä oli tiivistetysti (ja tässä yhteydessä siis kirjaimellisesti, kun kyseessä on 6 min 40 s kestävä PechaKucha -formaatti) se, että elokuvantekijänä hänellä on selvä vastuu elokuvan sisällöstä, mutta ympäristössämme olevien rumien maisemien ja rakennusten osalta on epäselvää kuka niistä on vastuussa. Joidenkin toimijoiden vastuu tekemisistään on siis hyvin selvää, kun taas toisten vastuu ja sen kantaminen on hämärämpää.

Jaan hyvin paljolti Louhimiehen mietteitä rumista maisemista ja rakennuksista. Hänen esityksessään oli valokuvia, joiden rumuudesta minulla oli yhtenevä näkemys.  Joku on suunnitellut rumatkin rakennukset, tai ainakin käytännössä toteuttanut. Joku on vastuussa monien kauniiden rakennusten tuhoamisesta ja rumien rakentamisesta tilalle. Maiseman kokijalle on kuitenkin erittäin epäselvää kuka itse asiassa on vastuussa ja kenelle voisi osoittaa valitukset.

Inspiroiva esitys johti ajatuksia omaan työhöni ja siihen viitekehykseen, jossa itse toimin. Minulle tuli mieleen kysyä kuka on vastuussa tutkimuksesta ja sen tuottamista tuloksista. Ensi mietinnällä tuntuu selvältä, että tutkija itse vastaa tekemästään työstä ja saamistaan tuloksista. Ainakin niiltä osin, että tutkimus on tehty alan vakiintuneiden käytäntöjen mukaisesti ja rehellisesti. Tuloksiin voi aina jäädä virheitä, mutta tutkija vastaa siitä, että tutkimus on tehty niin laadukkaasti, ettei virheitä ole syntynyt väärän toimintatavan johdosta.

Entä sitten tutkimustulosten käyttö? Muutamalla kollegalla testasin ajatuksiani ja heidän ensireaktio oli ettei tutkija voi vastata siitä, mihin tutkimustuloksia käytetään. Tällainen ajatus on luonnollinen, kun tutkimus on tuottanut tuloksia, joilla ei ole vahvaa kytkentää arvoihin. Tutkimustuloksia hyödynnetään esimerkiksi teknologian kehityksessä, mutta harva näkee, että nimenomaan  tutkijat olisivat vastuussa meidän teknologisoituneesta elinympäristöstämme. Joillain tästäkin lienee vastuu, mutta ei ole kovinkaan selvää keillä ja missä mitassa.

Tutkijan vastuun osalta on kuitenkin mielenkiintoisia teemoja, joiden tutkimisessa ja tulosten hyödyntämisessä tutkijalle tunnutaan antavan ainakin osavastuu. Hyvä esimerkki on emeritusprofessori Tatu Vanhasen rotubiologiaa koskeva tutkimus. Hän havaitsi ihmisten älykkyysosamäärissä alueellista ja bruttokansantuotteeseen positiivisesti korreloivaa vaihtelua. Tätä vaihtelua hän yhdisti geeneihin pohjautuviin rotuominaisuuksiin. Alan ulkopuolisena tutkijana en kykene ottamaan kantaa tutkimuksen metodologiseen laatuun, mutta keneltäkään asiaa seuranneelta ei voinut jäädä huomaamatta tutkimusyhteisössä esiintynyt paine rajoittaa ja lopettaa kyseinen tutkimus. Tutkija asetettiin siis tässä yhteydessä vastuuseen tuloksistaan, ainakin siinä määrin, että hänen olisi pitänyt ymmärtää olla tutkimatta aihetta, jonka tulokset saattavat aiheuttaa hämmennystä. Sittemmin kyllä havaittiin, että koko älykkyysosamäärän käsite on kelvoton ja älykkyys itsessäänkin vaikeasti määriteltävä käsite (esim. Nuorteva, 2004).

Tutkijoiden vastuu on ollut mielenkiintoisen keskustelun kohteena luonnollisesti myös atomipommiin johtaneen Manhattan-projektin tiimoilta. Projektin tavoitteena oli alun alkaenkin valmistaa atomipommi, joten kyseessä ei ollut neutraali tai arvovapaa tutkimus. Hankkeen sanotaan saaneen alkunsa Einsteinin vuonna 1939 Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille kirjoittamasta kirjeestä, jossa Einstein kertoo saksalaisten tutkivan atomipommin kehittämisen mahdollisuutta. Fysiikka, joka aseen kehittämisen taustalla on, oli pääosin kehitetty jo aiemmin. Tutkijat ymmärsivät, että atomiytimissä on sitoutuneena suuri määrä energiaa. Manhattan-projektissa syntyviä tuloksia haluttiin hyödyntää konkreettisessa hankkeessa. Ollaan sillä rajalla, tehtiinkö varsinaista tieteellistä tutkimusta, vai oliko kyseessä tuotekehityshanke. Joka tapauksessa Manhattan-projektiin osallistui suuri joukko kuuluisia tutkijoita kuten Robert Oppenheimer, Enrico Fermi, Niels Bohr, Richard Feynman ja tietysti Albert Einstein kirjeellään. Kaikki kuuluisia tutkijoita, joista ainakin osa katui jälkeenpäin tutkimustaan tässä hankkeessa.

Kenen on vastuu projektissa tehdystä tutkimuksesta ja sen tulosten hyödyntämisestä? Kenen on vastuu aiemmasta tutkimuksesta, joka mahdollisti Manhattan-projektin? Pitäisikö tutkijan kieltäytyä tutkimasta aiheita, joiden tuloksia voidaan käyttää ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan? Vai pitäisikö olla julkaisematta tuloksiaan, jos ymmärtää niiden väärinkäytön mahdollisuudet?

Tutkijoiden vastuu tutkimuksestaan tulee aivan uuteen valoon, jos tutkimustuloksia vääristellään tai peitellään. Tämän tyyppisiä väitteitä esiintyy aina silloin tällöin ja lienee ilmeistä, että tutkijat saattavat joutua erilaisten intressiryhmien painostuksen kohteeksi. Yhdysvaltain Elintarvike- ja lääkeviraston (Food and Drug Administration; FDA) tutkijat ovat kyselytutkimuksessa ilmoittaneet kokevan ulkopuolisen painostuksen liian kovana. Noin neljännes kyselyyn osallistuneista tutkijoista ilmoitti, että elinkeinoelämän suunnalta tullut painostus oli pakottanut tutkijoita muuttamaan tuloksista saatuja johtopäätöksiä tai vetämään jo valmiit tulokset kokonaan pois julkisuudesta (Chemical & Engineering News, March 07, 2012). Lienee selvää, että tutkijalla on ainakin osavastuu sekä tuloksista että myös tulosten hyödyntämisestä, jos työhön on liittynyt edellisen kaltaista epäeettistä toimintaa.

Tutkijan vastuu työstään, tuloksistaan tai niiden hyödyntämisestä ei ole musta-valkoinen. Ehkä yleistäen tutkimustulosten oikeellisuudesta ja laadusta tutkijalla on selvä vastuu. Tulosten hyödyntäminen ja mahdollinen väärinkäyttö ei voi kuitenkaan olla pelkästään tutkijan vastuulla, mutta jonkinlainen moraalinen vastuu on kuitenkin kannettava osallisuudesta prosessiin.

Yrittäjänä yliopistossa?

Joskus professorin työ on melko lähellä yrittäjälle tuttua toimintaa. Suunnitellaan yksikön budjettia, tehdään työsopimuksia, laaditaan hankkeiden kustannusarvioita yleiskustannusmallilla –totta kai, mietitään kansainvälisten opintojaksojen laskutusperusteita tai suunnitellaan investointeja ja niiden osuutta poistoissa.

Olemme hiljalleen oppineet kantamaan taloudellista vastuuta ja ymmärrämme, että yksikön ja oman tutkimustoimintamme menestys vaatii taloudellisia onnistumisia. Ulkopuolista rahoitusta on pakko saada, jotta on varaa maksaa tohtorikoulutettaville ja post-doceille palkkaa ja saadaan kunnollista tutkimustoimintaa aikaiseksi. Tuotetaan yliopiston kaipaamia julkaisuja ja tutkintoja ja pidetään yliopiston pyöriä pyörimässä. Kaiken tämän teemme ilman pakkoa ja kehotusta, meidän etu yhdistyy yliopiston etuun. Mehän siis olemme yliopisto.

Kaiken taustalla professorit ovat kuitenkin myös vain töissä. Saamme palkkaa Oy Yliopisto nimiseltä firmalta ja firma odottaa meidän tekevän laissa määritellyt tehtävämme: teemme tutkimusta ja annamme siihen liittyen korkeinta opetusta. Asian luonteesta tietämätön saattaisi ajatella, että professorit tekevät työtä ja työnantaja luo taloudelliset puitteet työn tekemiseen: jos tehtävänä on kirjoittaa, työnantaja antaa kynän. Jos tehtävänä on mitata, työnantaja antaa mittarin. Ymmärrätte kyllä.

Jos ajatusleikkiä jatkaa edes pykälän eteenpäin, ymmärtää että meidän firmalla menee taloudellisesti hyvin, jos tilinpäätös vuoden toimimisen jälkeen on positiivinen. Varsinkin kun firman tarkoituksena ei ole alun perin tuottaa tuloja.

Acatiimi teki vertailun yliopistojen viime vuoden tilinpäätöksistä. Tulos oli useimpien yliopistojen osalta juuri sopivan positiivinen. Rahoitus oli siis kunnossa, eikä taloudellisia ongelmia pitäisi olla.

Olemme saaneet kuitenkin kuulla tilanteesta toisenlaisen arvion. Joissain yliopistoissa tuijotetaan professoria tiukasti yrittäjänä ja katsotaan millaisia tuloja kyseinen henkilö on kuluvan vuoden aikana tuonut. Siis paljonko on saanut hankittua rahaa. Tämä antaa kuulemma aihetta yt-neuvotteluihin ja kyseenalaistaa henkilön työpaikan.

Outoa toimintaa. Minut rekrytoitiin yliopistoon tekemään professorin tehtäviä ja nehän löytyvät laista. Toimintaani saa ja pitää arvostella niistä näkökulmista. Onkohan muualla ilmoitettu, että professorin tehtävä onkin tuoda rahoitusta? Onko jatkossa yksittäinen professori tai tutkimusryhmä taloudellisesti itsenäinen yksikkö? Professorille ollaan laittamassa yrittäjän viitta harteille. 

Kaksi vai kolme tehtävää?

Yliopistolaki listaa yliopistojen tehtävät monitulkintaisella tavalla. Lain toisen pykälän tekstiä minä luen siten, että tehtäviin kuuluvat luonnollisestikin sekä tutkimus että opetus, mutta loppu onkin sitten hämärämpää. Vai mitä tuumaat pätkästä “sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”? Toinen virke samassa pykälässä tarkentaa, että yliopistojen tulee “edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Niin että oliko yliopistoilla lain mukaan kaksi vai kolme tehtävää, vai ehkä useampiakin?

Yliopistolaisten parissa lain toinen pykälä tiivistetään useimmiten siten, että tehtäviä on kolme: tutkimus, opetus ja niin sanottu kolmas tehtävä, jota voidaan kutsua sitten vaikka yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi. Tällainen tulkinta antaa ymmärtää, että tuo kolmas tehtävä on jotain lisää, jotain erillistä ja jotain, johon pitää nimetä vastuuhenkilöitä ja johon pitää varata erillinen työpanos esimerkiksi työsuunnitelmassa.

Minä haluaisin katsoa tilannetta toisin. Hoitamalla tutkimuksen ja opetuksen kunnolla, kaikkine monimutkaisine toimintoineen, yliopistolainen tulee automaattisesti hoitaneeksi myös kaiken muun yliopistolaissa mainitun parhaalla mahdollisella tavalla.

Konkreettisen esimerkin saimme viime viikolla, jolloin julkistettiin kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viides arviointiraportti ja sen tiivistelmäpäättäjille. Raporttia on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita kaikkialta maailmasta. Raporttia on ollut kirjoittamassa myös kaksi kollegaani Helsingin yliopistosta. Professorit Veli-Matti Kerminen ja Timo Vesala ovat käyttäneet raportin työstämiseen lukuisia työtunteja, joiden aikana on luettu tieteellisiä artikkeleita ja tiivistetty niiden tuloksia. Työn johtopäätöksiä on myös saanut laajasti kommentoida ja kommentteja on pohdittu ja niihin on vastattu.

Ilmastopaneelin työ on erinomainen esimerkki tutkimustyöstä ja siihen liittyvistä monimutkaisista prosesseista laadunvarmennuksineen ja vertaisarviointeineen. Työn tulokset ovat käytössä tietenkin tutkijoiden parissa, mutta lisäksi ja erityisesti yhteiskunnassa, jossa päättäjät tekevät ratkaisuja tulevaisuutemme osalta. Tutkimustulokset vuorovaikuttuvat yhteiskuntaan ilman että on tehty muuta kuin omaan tutkimustyöhön liittyviä tehtäviä.

Täytyy tietysti myöntää, ettei kaikki tutkimus näin suoraan siirry yhteiskunnan käyttöön. Usein on hyödyllistä miettiä erikseen toimia, joilla kytketään yliopistojen hyvinkin syvälliset ja vaikeat aiheet vuorovaikutukseen yhteiskunnan kanssa.

Uudet ranking-listaukset

Syksy on suppilovahveroiden ja rankinglistojen aikaa. Syys-lokakuulla ilmestyy The QS world university rankings -listauksen vuosipäivitys. Jotkut odottavat uusia listoja innolla ja toiset kauhulla, ehkä suurimmalle osalle näillä ei ole suurtakaan merkitystä. Oma yliopistoni on profiloitunut strategiassaan pyrkimyksillä nousta ranking-listoilla ja seuraan näitä listauksia mielenkiinnolla. Ei sillä, että näistä varsinaista hyötyä tai haittaa olisi, mutta kiinnostaa kuitenkin.

The QS world university rankings on mielenkiintoinen yhteenveto erilaisia näkökulmia. Arviosta puolet tulee globaaliin kyselyyn perustuvasta maineesta (eli hyvin subjektiivinen osa). Toinen osa tulee määrällisistä indikaattoreista eli viittausten määristä sekä kansainvälisen henkilöstön ja opiskelijoiden määrästä ja lisäksi opiskelija/opettaja -suhdeluvusta.  Onko tässä kaikki, millä hyvä erottuu huonosta? Ei varmaankaan, mutta harva näiden lukujen taakse kuitenkaan tulee vilkaisseeksi.

Vertailussa Suomen yliopistoista parhaiten pärjäsi Helsingin yliopisto (sijoitus 69.). Muiden suomalaisten yliopistojen sijoitukset olivat myös mainioita: Aalto yliopisto (196.), Turun yliopisto (205.), Oulun yliopisto (253.), Itä-Suomen yliopisto (291.), Jyväskylän yliopisto (299.), Tampereen yliopisto (376.), Tampereen teknillinen yliopisto (431-440.) ja Åbo Akdemi (451-460.).

Yhdysvallat ja Englanti olivat jälleen kerran kärjessä ja valtasivat koko kärkikymmenikön. Kolmen kärjessä olivat MIT, Harward ja Cambridge. Kahdenkymmenen parhaan joukossa oli vain kolme muualta olevaa yliopistoa, kaksi Sveitsistä (Ecole Polytechnique Federal de Lausanne ja ETH Zurich) ja yksi Kanadasta (Toronto).

Pohjoismaiden yliopistoista ainoana viidenkymmenen parhaan joukossa oli Kööpenhaminan yliopisto (45.) ja Helsingin yliopiston edelle nousi niukasti myös Lundin yliopisto (67.). Tässä vertailussa Helsinki pärjäsi mielestäni erinomaisesti. Monta arvostettua Pohjoismaista yliopistoa jäi taakse.

Eräs mielenkiintoinen kysymys on myös sijoituksen stabiilisuus. Ei ole oletettavaa, että yhden vuoden aikaperspektiivillä tapahtuu merkittävää todellista muutosta. Tältä osin arviointi osoittautui erittäin stabiiliksi. Top 50 joukosta putosi tänä syksynä vain yksi yliopisto ja top 100 joukostakin vain neljä. Tämä tietysti kertoo haasteen suuruudesta yrittää nousta näillä listoilla. Helsingin yliopiston yhdeksän pykälän nousu onkin tätä taustaa vasten erinomainen.

Kaiken keskellä täytyy kuitenkin olla kriittinen ja muistaa kenelle näitä rankinglistoja loppujen lopuksi laaditaan. Pääosin rankingit tuntuvat palvelevan median tarpeita. Julkisuuskuva on kuitenkin tärkeä osa yliopiston toiminnassa eikä kenelläkään ole varaa olla ottamatta ranking-listoja huomioon.

Miten kerron tarinan – mietteitä yliopisto-opetuksesta

Luennoin juuri kahta kesäkoulua Helsingin yliopiston tutkimusaseman rauhassa Hyytiälässä. Vaikka intensiivikurssin luennointi on aina raskas ponnistus, oli mieli tavanomaisen kepeä. Minun ei tarvitse enää ihmetellä mistä tuo hyvän olon tunne syntyy.

Hyvä luentokurssi on kuin tarina, jota kerrotaan luennolta seuravalle ja jota rakennetaan parhaimmillaan opettajat ja opiskelijat yhdessä. Tarina ei kuitenkaan etene, jos välistä jää liikaa osia pois. Koittakaa lukea vaikkapa dekkari siten että joka toinen luku jätetään lukematta. Tai samalla tekniikalla yliopiston kurssikirja. Jos juonesta vielä joten kuten saisikin selvää, ei tarina kuitenkaan etene, ei kiedo pauloihinsa.

Yliopisto-opetuksessa on valitettavan paljon elementtejä huonosti kerrotusta tarinasta. Opiskelijoilla tuntuu olevan paljon muutakin tekemistä kuin seurata luentoja, sillä seurauksella että normaalin luentokurssin luennoilla tuntuu olevan aina eri kokoonpano paikalla kuin edellisellä kerralla. Tarina ei etene eikä ota valtaansa. Opettajakin joutuu tuota jatkuvasti pohtimaan ja mukauttamaan suunnitelmiaan.

Toista ovat kesäkoulut, talvikoulut, intensiivikurssit – millä kaikilla nimillä niitä kutsutaankaan. Opiskelijat ja opettajat ovat samassa paikassa yhteisen oppimisen äärellä. Kellään ei ole pakopaikkaa eikä liikaa muuta tekemistä. Jokainen luento voidaan aloittaa juuri siitä mihin edellinen on päättynyt. Voidaan kertoa tarina, joka vie mukanaan. Opiskelijapalaute antaa syytä uskoa, että tarinoita kaivataan vielä tälläkin vuosituhannella.

Olisiko opetus syytä laajemminkin remontoida siten että tarinoille annetaan mahdollisuus? Luennoidaan tiiviisti ja pidetään sitten taukoa. Ryhmitetään muu tekeminen niin, että opetukseen osallistumiseen on mahdollisuuksia. Keskitytään kunnolla siihen mitä tehdään.

Onko valtioneuvostossa erityistä osaamista tutkimusrahoituksen suuntaamiseen?

Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteerin Timo Lankisen johtama työryhmä (muina jäseninä toimitusjohtaja Christine Hagström-Näsi ja professori Sixten Korkman) on esittänyt, että isojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen tulisi kohdentaa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Summa otettaisiin lähinnä valtion tutkimuslaitosten budjettirahoista. Nyttemmin suunnitelmat ovat alentuneet Lankisen arvion mukaan (HS 17.4.2013) puoleen alkuperäisestä eli noin sataan miljoonaan euroon. 

Tutkimusteemat valmistelisi valtioneuvosto ja Suomen Akatemiaan perustettaisiin uusi strategisen tutkimuksen neuvosto, joka purkaisi teemat tutkimusohjelmiksi. Neuvoston jäsenet valitsisi valtioneuvosto tutkijoista ja tutkimuksen asiantuntijoista. Tutkimushankkeet valittaisiin avoimen kilpailun kautta.

Kun valtio ohjaa tutkimusta, ollaan aina epävarmoilla vesillä. Edellä hahmoteltu suunnitelma voi hyvinkin onnistua, jos asiat hoidetaan hyvin ja noudatetaan kunnollisia tieteen laatukriteerejä vertaisarvioineen. Minua huojentaa lähinnä suunnitelmassa mainittu Suomen Akatemian selkeä rooli. Suunnitelma voi kuitenkin ajautua vähemmän laadukkaaseen malliin, jos yksityiskohdissa ja toteutuksessa ei olla tarkkoja. 

Suurempaa huolta on aiheuttanut vähäisempi 30 miljoonan euron osuus, joka on tarkoitus osoittaa valtioneuvoston eli pääministerin kanslian alaisuuteen valtioneuvoston ja eri ministeriöiden tietotarpeiden tutkimukseen. Tämän summan osalta suunnitelmissa ei ole esitetty minkäänlaisen objektiivisuuden mukana oloa. On syytä pelätä rahan valuvan epämääräisiin selvityksiin ja muuhun ei-tieteelliseen toimintaan. Esimerkkejä tämän tapaisesta toiminnasta on päivittäin julkisuudessa. Pääministerin ja hänen esikuntansa asiantuntemusta tutkimuksen tilaajana ja tutkimuspanosten kohdistajana on kritisoitu, mielestäni aiheesta.

Valtioneuvoston rahoittamalle tutkimustoiminnalle esitetty summa tuntuu myös varsin suurelta. 30 miljoonalla eurolla ei tietenkään saa kuin reilut 40 “Kestävän kasvun malli” -tapaista tutkimusta. Toisaalta sillä voisi rahoittaa noin 500 väitöskirjatyöntekijän työvuotta eli suunnilleen 100 kokonaista väitöskirjaa. Tämä ei ole aivan vähäinen tutkimuspanos.

Rahasummaa voi verrata myös muuhun tutkimusrahoitukseen. Esimerkiksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen myöntövaltuus vuodelle 2013 on reilut 280 miljoonaa euroa. Tästä summasta 30 miljoonaa on yli 10 prosenttia. Jopa Tekesin myöntövaltuuteen, noin 430 miljoonaan euroon suhteutettuna kyseessä on merkittävä panostus tutkimukseen.

Edellä oleva malli ansaitsee kriittistä tarkastelua tutkimustahoilta ja koko yhteiskunnalta. Erityisen kriittisyyden esitys on jo saanut tutkimuslaitoksista ja niitä lähellä olevilta tahoilta. Eihän kyseessä ole alkuperäisen esityksen mukaan lisärahoitus, vaan tutkimuslaitoksilta poisotettavan rahoituksen uudelleen suuntaaminen.