Tieteellisten lehtien ja tutkijoiden rankkeerauksesta

Tieteellisten seurain valtuuskunnan Julkaisufoorumi-hanke on lähestymässä kilometripylvästään. Helmikuun 6 päivänä hanke järjestää avoimen seminaarin,  jonka tarkoituksena on esitellä hankkeessa laadittua tieteellisten lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien tasoluokitusta. Viime metreillään hanke kokoaa kritiikkiä. Joukko tieteellisiä seuroja on antanut julkilausuman, jossa julkaisujen rankkeerausta kolmeen luokkaan kritisoidaan. Erityisen suurta kritiikkiä saa kotimaisten julkaisujen jääminen kansainvälisen, erityisesti englanninkielisten, jalkoihin.

Lienee kaikille tutkijoille selvää, että eri alojen julkaisukäytännöt vaihtelevat. Luonnontieteet, lääketiede ja pitkälti insinööritieteet julkaisevat tärkeimmät tuloksensa kansainvälisissä vertaisarvioiduissa sarjoissa. Vaikka lehden impact-factoria aina muistetaan vähätellä, merkittävimmät tulokset useimmiten halutaan parhaiten rankattuihin lehtiin. Eri aloilla on eroja lehtien tyypillisissä impact-factoreissa. Näin ollen yhden tunnusluvun tuijottaminen ei kerro koko totuutta, jos edes osatotuuden.

Ongelmallista Julkaisufoorumi-hankkeessa on erityisesti humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan julkaisukanavien rankkeeraus. Miten verrata suomenkielistä sarjaa kansainväliseen? Miten osallistua impact-factoreista, sitaatioista, h-indekseistä ja isi-tietokannassa vellovaan keskusteluun ja rankkeeraukseen, kun oman tieteen julkaisukäytännöt ovat aivan erilaisia?

On totta, että julkaisujen rankkeraus ja sitäkautta yksittäisten tutkijoiden, tutkimusryhmien, laitosten ja lopulta yliopistojen vertailu tällä tavoin muodostetuilla mittareilla on ongelmallista. Se ei silti poista sitä, että työ on tarpeellista, jos tästä ei käydä keskustelua tutkijayhteisön sisällä alan tutkijoiden voimin, käydään se keskustelu muilla foorumeilla paljon asiantuntemattomammin.

Julkaisufoorumi-hankkeessa 23 tieteenalakohtaista asiantuntijapaneelia yli 200 tutkijan voimin on laittanut oman alan sisäisesti julkaisuja kolmeen kategoriaan. Täytyy uskoa, että työ on tehty huolella, laadulla ja lopputuloksen kannalta oikein. Nyt julkaisut joka tapauksessa ovat taulukossa ja rankattuina.

Oleellinen kysymys kuuluu: Mitä näillä rankkeerauksilla tehdään? On selvää, että tieteenaloja ei voi verrata toisiinsa suoraan tällaisilla ranking-taulukoilla. Edes Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen eri osastoja ei voi verrata suoraan toisiinsa, sillä julkaisukäytännöt fysiikan eri osa-alueilla ovat hyvin erilaisia. Ei kokonaan eri tieteenaloja koskaan voida verrata toisiinsa tällaisilla rankkeerauksilla ja indikaattoreilla. On varottava vertaamasta edes yksittäistä tutkijaa suoraviivaisesti kolleegaansa vain ranking-listoja tarkastellen.

Siis mitä listoilla voi tehdä? Voidaan erottaa tieteellisen vertaisarvioinnin läpikäyneet julkaisut muista julkaisuista. Voidaan tarkastella tutkijan tai ryhmän kehittymistä itseensä verrattuna eri aikoina. Voidaan saada yksi argumentti monien joukkoon työhönottopäätöksen tueksi, esimerkiksi professoreja rekrytoitaessa. Voidaan erottaa tieteenalan sisäisesti korkea rankkeeraus matalasta. Ja lopulta, voidaan saada edes yksi indikaattori kuvaamaan yksikön (yliopiston) laatua rahoituksesta päättämisessä. Lienee parempi, että tutkimuksen laatua arvioidaan edes jotenkin ja nimenomaan tutkijoiden laatimin rankkeerauksin kuin että sitä ei tehdä lainkaan.

Täytyykö yliopiston irtisanoa

Täytyykö yliopiston irtisanoa tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä? Onko yliopiston toiminnan oltava yritysten lailla nopeasyklistä ja vain viivan alle tuijottavaa? Onko tämä sellainen yliopisto, jonka me haluamme?

Eräs yliopistouudistuksen pelätyimpiä seurauksia oli irtisanomiskulttuurin tuleminen yliopiston arkeen. Valtion tilivirastona toiminut aiempi yliopisto virkasuhteineen tarjosi vanhan sanonnan mukaan ”pitkän, mutta kapean leivän”. Virkasuhteiden loputtua ja yliopiston itsenäistymisen myötä pelättiin leipurin leipovan uutta ”lyhyttä ja kapeaa”.

Toki irtisanomisiin on aiemminkin ollut mahdollisuus, pätevillä syillä ja sääntöjen mukaan. Pelko yliopistolaisten piirissä on ollut pitkälti kulttuurin muutoksessa. Vanha sivistysyliopisto tuntui joutuneen uhatuksi ja tilalle tarjottiin markkinavetoista tuotantolaitosta. Kvartaalien pelättiin alkavan hallita ajattelua. Eikä tällä tarkoiteta aiempaa neljännesvuosisadan mittaista tutkimuksen ja opetuksen perspektiiviä, vaan yrityksille tuttua neljännesvuoden tulostarkastelua.

Moni yliopistolainen tuntee aavistusten käyneen toteen. Erityisesti Itä-Suomen yliopistossa, jossa irtisanotaan 33 henkeä yt-neuvottelujen päätteeksi. Irtisanomiset koskevat lähinnä tiedekuntien hallinto- ja tukipalvelutehtävissä työskenteleviä. Opetus- ja tutkimushenkilöstön ei kuitenkaan kannata ennenaikaisesti huoahtaa. Irtisanomiskulttuuri voi olla tauti, joka leviää. Sitä paitsi, hallinnossa säästäminen väärällä tavalla voi osua tutkijoiden ja opettajien nilkkaan hallintotehtävien siirtyessä heidän tehtävikseen. Tästä on liikaa esimerkkejä.

Itä-Suomen yliopiston hallituksen mukaan syyt henkilöstön vähentämiselle ovat tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvia. Nämä ovat yhteistoimintamenettelyn mukaisia päteviä syitä, mutta samalla lyhytjänteistä hetkessä elämistä, joka ei kuulu sivistysyliopistoon. On sääli, että yhteistoimintamenettely tulkitaan usein hyvin suppeasti. Uutisointi yt-neuvotteluista tuntuu säännön mukaan tarkoittavan irtisanomisia.

Yhteistoimintamenettelyn on tarkoitus olla paljon laajempaa. Laki edellyttää yhteistoimintamenettelyn käymistä ennen kuin työnantaja tekee päätöksensä muutoksesta, jolla on olennaisia henkilöstövaikutuksia. Neuvotteluissa on käsiteltävä muutoksen perusteita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja henkilöstöä koskevilta osin. Sivistynyt työnantaja käy yt-neuvotteluja säännöllisesti eikä neuvottelun tavoite rajoitu suppeasti irtisanomisiin. Hyvin suunnitellen henkilövähennyksiä pystytään toteuttamaan eläkejärjestelyin sekä siirroilla muihin tehtäviin.

Hyvä yliopisto toimii sivistyneesti. Yliopisto suunnittelee toimintansa pitkäjänteisesti. Yt-neuvottelut ovat työkalu käydä avointa keskustelua johdon ja henkilöstön kesken.

Opintojen vauhdittamisesta alussa, lopussa ja hieman keskivaiheillakin

Lienee selvää, että Suomen kansantaloudelle on keskeistä kansalaisten riittävä työpanos. Suurten ikäluokkien eläköityessä on haasteena olemassa olevan työvoiman entistä tehokkaampi käyttö. Siis toisin sanoen työuran pidentäminen. Yliopistoon tämä liittyy sillä tavoin, että eräs haasteista on saada keskimääräinen valmistumisikä nykyistä alemmaksi. Tämä edesauttaisi työuran alkamista aiempaa nuorempana ja toisi toivottuja lisävuosia työuraan. Miten tähän päästäisiin?

Jaan ongelman kolmeen osaan, josta jokaiseen liittyy erityispiirteensä: ensinnäkin opinnot tulisi voida aloittaa aiempaa nuorempana, toiseksi opintojen etenemistä tulisi vauhdittaa ja kolmanneksi opintojen loppuunsaattamista tulisi tehostaa. Vaikka kaikissa vaiheissa vastuu lankeaa toimijalle eli opiskelijalle, on yliopistolla myös merkittävä rooli.

Opintojen myöhäinen aloittaminen on suomalaiseen koulutusjärjestelmään liittyvä erikoisuus. Sen lisäksi, että useat lukion uuvuttamat valitsevat välivuoden tai pari, tapahtuu opintopaikkoihin hakeminen ja valinta monissa tapauksissa niin takkuisesti, että suoraan lukiosta tulevat opiskelijat muodostavat vain pienen vähemmistön (uusien ylioppilaiden osuus kaikista paikan vastaanottaneista on noin 35 %). Kilpailu paikoista monilla aloilla on kovaa ja opiskelemaan päästään vasta usean vuoden yrittämisen jälkeen. Saman ongelman toinen ulottuvuus on, että suuret opiskelijajoukot täyttävät monien laitosten luentosalit vain saadakseen preppausta toisen alan pääsykokeisiin ilman aikomustakaan jatkaa opintojaan tutkintoon saakka. Valtavaa yliopistolaitoksen resurssien tuhlausta. Ja myös opiskelijoiden!

Olisiko aika siirtyä kohti järjestelmää, jossa opiskelijat otetaan sisään laajoihin kokonaisuuksiin ja jatkaminen oppiaineisiin tapahtuu vuoden-parin päästä pyrkimisen perusteella? Askelia tähän suuntaan otetaan, mutta rohkeutta tarvitaan järjestelmän radikaalimpaan muuttamiseen. Eri alojen osaajien kysynnässä tapahtuu nykyään rajuja muutoksia niin nopealla tempolla, että järjestelmän tulee olla äärimmäisen joustava ja nopealiikkeinen.

Yliopisto-opinnoissa noin 55 opintopisteen vuotuinen vauhti on jonkinlainen tyypillinen tavoite. Tätä heijastaa myös opetus- ja kulttuuriministeriön uusi yliopistoja koskeva rahoitusmalli, jossa kyseinen luku esiintyy ja joka otetaan käyttöön ensi vuonna. Miksei tähän normaalisuoritukseen normaalisti pystytä? Useimmin tätä selitetään opiskelijoiden työssäkäynnillä. Opintotuki ei riitä nykystandardien mukaiseen elämään ja lainallakaan ei haluta opiskelujen aikaista elämää rahoittaa.

Yliopistoon kuluu akateeminen vapaus ja siihen liittyy myös oikeus aikatauluttaa opiskelunsa. Jossain rajat kuitenkin tulevat vastaan. Olisiko lukukausimaksuttoman opiskelun kestoa mahdollista ajatella rajoitettavan nykyistä tiukemmin? Voisiko toisesta tai useammasta korkeakoulututkinnosta periä lukukausimaksua? Voisiko vastaavasti nopeasta opintojen suorittamisesta palkita? Esimerkiksi rahallisella bonuksella? Hyödyttäähän nopea valmistuminen sekä yliopistoa että koko yhteiskuntaa kyseisestä opiskelijasta nyt puhumattakaan.

Tutkinnon valmistuminen ja ”papereiden ottaminen ulos” eivät saisi olla kiinni teknisistä opintoeduista ja niistä kiinnipitämisestä. Opiskelijahinnat lehtitilauksissa, museoissa tai liikennevälineissä, puhumattakaan edullisesta asumisesta opiskelija-asunnoista ovat omiaan kannustamaan pitämään viimeiseen saakka kiinni opiskelijastatuksesta ja lykkäämään valmistumista kuukausilla tai jopa vuosilla. Kannusteen tässäkin tulisi toimia päinvastaiseen suuntaan. Opiskelijan tulisi saada konkreettista hyötyä nopeasta valmistumisesta. Motivoisiko jokin rahaa paremmin? Ainakin raha tuntuu toimivan tehokkaana motiivina vastakkaiseen suuntaan.

Jos sopivalla keinovalikoimalla saataisiin keskimääräinen valmistumisaika ja -ikä aikaistumaan esimerkiksi yhdellä vuodella, tarkoittaisi se likimain 30 000 ylimääräistä henkilötyövuotta per ikäluokka. Ennen kaikkea koulutusta vastaavaa henkilötyövuotta!

Miksi yliopistojen autonomia on vaikea ymmärtää

Yliopistouudistus oli parasta mitä yliopistolaitokselle on tapahtunut sitten perustamisensa – vai oliko? Mielipiteitä on ainakin kahta laatua. Miksei voida päästä yhteisymmärrykseen miten sen autonomian nyt oikein kävi ja onko yliopisto aidosti itsenäinen vai ei? Olisiko kyse näkökulmasta? Olisiko kyse asiasta, johon on useita oikeita vastauksia?

Yliopisto on työpaikka. Ainakin se on minun työpaikkani, sillä olen solminut työsopimuksen, teen työsuunnitelman ja saan palkkaa. Työpaikan olemukseen kuuluu, että on työnantaja, joka valtaosaltaan päättää mitä töissä tehdään. Työntekijän rooliksi jää tehdä annetut työt palkkaa vastaan. Ehdoista, joilla työtä tehdään ja millaista korvausta työstä maksetaan sovitaan toki yhdessä. Kukapa ei olisi huomannut, että näitä sopimuksia solmittiin valtakunnassa lähes kahden miljoonan työntekijän osalta kuluneen marraskuun lopulla.

Jos edellä kuvattu vastaa todellisuutta, lienee selvää, että työnantajan mielestä autonomia lisääntyy, jos työnantaja saa päättää mitä työpaikalla tehdään. Ainakin verrattuna tilanteeseen, jossa päätökset tekee työnantajan sijasta joku muu. Yliopiston osalta tämä joku muu voi olla esimerkiksi professorit, muut opettajat ja tutkijat, muu henkilöstö, opiskelijat tai vaikka sekoitus näistä kaikista. Hetkinen! Professorit, muut tutkijat ja opettajat sekä muu henkilöstö ovat työntekijöitä. Ja toinen hetkinen! Opiskelijat ovat oikeastaan asiakkaita. Mikä se sellainen työpaikka on jossa työntekijät tai asiakkaat tekevät päätöksiä? Taisi olla yliopisto ennen yliopistouudistusta. Yliopisto oli tuolloin kaiken kaikkiaan aika erikoinen työpaikka. Täytyy tietysti heti lisätä, että vanha yliopisto oli valtion tilivirasto ja Opetusministeriön alainen eli keskeisiä päätöksiä tehtiin erityisesti yliopiston ulkopuolella.

Nyt yliopistouudistuksen jälkeen siis työnantaja tekee tärkeimpiä päätöksiä. Kuka tämä työnantaja oikein on? Monesti todetaan, että meillä on yliopistotyönantaja. Eli tarkoittaa suunnilleen samaa, että työnantaja on yliopisto. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mikä on yliopisto, jos sieltä vaikka professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat poistuvat? Jääkö jotain jäljelle? Seinät ja katto sekä muutama työnantajan edustaja. Onko tämä sitten se työnantajana toimiva yliopisto? Ei yliopistoa ole ilman henkilöstöä tai opiskelijoita. Joka tapauksessa päätöksiä esimerkiksi työsuhteisiin ottamisesta tekee pieni joukko johtajia. Johtajat lienevät työnantajan edustajia, mutta monet heistäkin ovat  samalla työntekijöitä. Menipä tämä hankalaksi? Ei ihme, että keskustelua käydään yliopiston autonomiasta. Ehkä vastaava sekamelska syntyy, jos lähdetään ruotimaan muitakin työpaikkoja, mutta yliopisto on silti edelleen aika erikoinen paikka olla töissä.

Asialla on sitten vielä ainakin toinen puoli. Useat yliopistolaiset eivät koe olevansa pelkästään töissä, vaan tekevänsä myös jotain lähes elämäntehtäväksi tai –tavaksi katsottavaa. Olemme osa tiedemaailmaa – tutkimusyhteisöä, jota ei voi kahlita ja käskyin vaatia toimimaan uutta luovasti. Tiedeyhteisössä kaikki jäsenet ovat tärkeitä ja kaikkia kuunnellaan. Nuorimmallakin uudella tutkimusyhteisön jäsenellä on paljon osaamista ja hänenkin perusteltuja ajatuksia kuunnellaan. Tiedeyhteisössä toimiminen ei ole keskeisiltä osiltaan työnantaja-työntekijä –suhteen ilmentymä vaan paljon vapaampaa ja luovempaa toimintaa.

Yliopistoa on leimannut kautta-aikojen kollegiaalisuus eli yhteisön jäsenten välinen yhteistyö. Yliopistossa päätöksiä ovat tehneet monijäseniset elimet, esimerkiksi konsistori, tiedekuntaneuvosto ja laitoksen johtoryhmä. Kollegiaalisuus on ollut voimavara, jolla päätöksiä on punnittu yhteisvoimin ja yhteisön toimintaa on leimannut vuorovaikutteisuus. Päätöksiä tehtiin yhteisvoimin, mutta tietysti vain yliopistolaitoksen sisäisistä asioista. Yliopistohan oli kuitenkin tilivirasto Opetusministeriön alla ja joutui tietysti monissa asioissa tyytymään valtiovallan päätöksiin. Nyt näistä kollegiaalisista elimistä ollaan osittain luovuttu ja osittain niiden päätösvaltaa on vähennetty. Tätä suuri osa yliopistolaisista pitää autonomian vähenemisenä.

Miten tämän kaiken siis summaisi? Uusi yliopisto itsenäisenä saa päättää tärkeistä asioistaan, mutta yliopistolaiset tiedeyhteisön jäseninä ovat paljolti tuon päätöksenteon ulkopuolella. Onko uudessa yliopistossa autonomia siis lisääntynyt? Riippuu varmaan kenen näkökulmasta sitä tarkastelee tai mitä sillä autonomialla loppujen lopuksi tarkoitamme.

Kaarle Hämeri

Kirjoittaja on professori ja kommentoi tällä palstalla tutkimukseen ja yliopistoon liittyvistä asioista

Ilmastopaneeli – vihdoin

Kansainvälisten esikuvien viitoittamalla tiellä Suomeenkin on perustettu ilmastopaneeli. Kyseessä on ympäristöministeriön asettama paneeli, jonka tarkoituksena on edistää tieteen ja politiikan välistä vuoropuhelua ilmastokysymyksissä. Moni onkin varmaan laillani ihmetellyt, miksei yhteiskunnallinen päätöksenteko hyödynnä tutkijoiden osaamista näin keskeisessä haasteessa. Tai miksi niin pitkään on ylläpidetty illuusiota, että ilmasto ja sen kehittyminen on kenen tahansa mututuntumalla hallittavissa oleva asia, jota ymmärtääkseen ja hallitakseen ei tarvitse sen enempää koulutusta kuin ilmastotieteen tuntemusta.

Nyt ainakin valtiovalta tuntuu ymmärtäneen, että Suomessa on ilmastoalalla huippuosaamista ja poliittisen päätöksenteon kannatta valjastaa se hyödykseen ja loppujen lopuksi meidän kaikkien hyödyksi. Paneeli on tervetullut avaus ja ajatuksella toteutettu monitieteinen ryhmä. Jos vaan panelistit kiireiltään ehtivät tuloksena voi olla hedelmällistä vuoropuhelua päättäjien ja tieteentekijöiden välillä, mutta myös tieteentekijöiden kesken. Näitä monitieteisiä hankkeita ei ole liikaa nähty.

Ilmastopaneeli sai tietysti skeptikot liikkeelle. Verkkopalstat täyttyivät kommenteista, joissa paheksuttiin eräiden panelistien mukanaoloa. Syynä on heidän tiedetyt mielipiteensä. Tämä on tietysti samaa vanhaa ja väsynyttä vastustusta, mutta silti jollain tapaa harmittavaa. Paneelissa on edustettuna ilmasto- (ja muita) tutkijoita heidän osaamisensa perusteella, ei asenteiden tai mielipiteiden perusteella. Taitaa olla vain vaikea hyväksyä, että alan tutkijoilta kysytään alaan liittyen. Ensimmäinen ”skeptikko”, joka on alan koulutuksen saanut ja kansainvälisesti meritoitunut ilmastotutkija ilmoittautukoon. Heitä ei vaan juurikaan ole esiintynyt.

Paneelille ei voi toivottaa pitkää ikää, kun se on asetettu 2 vuodeksi. Toivotan kuitenkin aktiivisuutta ja onnistumisen hetkiä – meidän kaikkien takia.

Nollan jakaminen

Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistellut pohjaesityksen yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi. Mallilla on tarkoitus jakaa yliopistoille rahaa vuosina 2013-2016. Tosin malli on tällä kertaa tarkoitettu pysyvämmäksi ohjauksen välineeksi, eli mallia on tarkoitus käyttää “vuodesta 2013 alkaen”. Toivottavasti valtiovallan ja yliopistoja ohjaavan OKM:n perspektiivi yliopistojen ohjaukseen tulisi nyt aiempaa pitkäjänteisemmäksi.

Tähän mennessä malleja on tullut ja mennyt sitä tahtia, että juuri kun ne ovat alkamaisillaan ohjata toimintaa, niiden käyttö siirtyy historiaan. Mikä siiinä on ollut niin vaikeaa? Yliopistojen tavoitteet ja toiminta ovat hyvin selkeitä: tehdään tutkimusta ja annetaan tutkimukseen perutuvaa opetusta. Vaikka näiden tarkka mittaaminen on lähes mahdotonta, tunnistaa jokainen alan toimija huiput tai ylipäätänsä laadukkaan toiminnan ihan pienellä vilkaisulla.

Olisiko ongelmien ydin kuitenkin siinä, että jaettavaa tuntuu olevan aina vain vähemmän? Yliopistojen kokonaisbudjetti kyllä kasvaa, mutta niin kasvavat kaikki kulutkin palkoista vuokriin ja siltä väliltä. Kulujen kasvaessa budjettia nopeammin jaamme itseasiassa negatiivista kasvua. Supistuksia ja leikkauksia on tietysti helpompi perustella, jos voimme vedota “malliin, joka nyt antaa nämä eurot”. Muistelen vieläkin aikaa, jolloin budjetit aidosti kasvoivat ja malleja ei tarvittu. Jonkun täytyi vain hieman pitää kirjaa ketkä ovat viimeksi hyötyneet kasvusta ja kuka olisi nyt vuorossa. Se aika ei palaa, eikä tarpeenkaan. Mallit ovat tulleet ja niiden kanssa on opittava elämään.

Yliopistojen rahoitusmalli on ylätason rakenne jakaa nollasummapelillä puolitoista miljardia budjettieuroa yliopistoille. Mallin täytyy olla helppo ja kompakti. Toivotaan, että yliopistoissa on viisautta käyttää saamansa varat järkevästi ja oikeudenmukaisesti. Mallin takaa on nähtävä todellinen toiminta, huippuineen ja laaksoineen.

Yliopistolaiset raameissa

Olen mielenkiinnolla seurannut tiedotusvälineiden uutisointia raamisopimusneuvotteluista. Yksi toisensa jälkeen eri alat ja liitot ovat olleet uutisissa ja kansa on saanut jännittää saavutetaanko neuvottelutulos vai nitiseekö raami liitoksistaan. Tähän saakka tulokseen on aina päästy eikä avoimena ole kuin AKT:n neuvottelut kuljetusalan ja satamien ahtaajien sopimuksesta. Toivottavasti tunteet pysyvät viileinä ja neuvottelut käydään järjen ohjaamina. Kukaan mukana olevista ei halua raamisopimuksen kaatuvan tässä viime metreillä, tai oikeammin tunneilla.

Mielenkiintoa on riittänyt myös JUKOn käymissä yliopistoalan neuvotteluissa. On vauhtia ja tilanteita, jos ei nyt sentään vaarallisia. Päivä toisensa jälkeen olen availlut tiedotusvälineiden sivuja, niin paperilla kuin virtuaalisestikin. Josko uutisiin olisi saatu jotain nostattavaa myös yliopistoista. Kerta toisensa jälkeen näissä tutkimuksissa on tullut vesiperä, eikä media ole tainnut missään vaiheessa aiheesta innostua. Liekö olleet varsinaisesti edes tietoisia sopimusneuvotteluista ja niiden merkityksestä?

Nyt kun neuvottelut ovat käyty ja sopimukseen on päästy, voi kai todeta, että ei tässä mitään kovin raflaavia otsikoita aiheuttavaa ollutkaan. Tai jos oli, niin lopulta kuitenkin järki voitti tälläkin alalla ja sopimus on aika yksi-yhteen raamin edellytysten kanssa. Hyvä niin. Työrauha on raamin toteutuessa yliopistoillakin huojentavan pitkä, aina maaliskuun 2014 loppuun saakka.

Olisiko nyt aika tehdä yliopistoissa linjakkaasti keskeistä työtä, tutkimusta ja siihen perustuvaa opetusta. Käyttää yhteiskuntarauhan aika henkisen pääoman kasvattamiseen ja varmistaa Suomelle edellytykset tulevaisuuden rakennuspalikoiden valmistamiseen.