Foreign researchers for the benefit of the universities

This text is also in Finnish here

Recruitment of foreign researchers is a challenging task. The appointment may appear as an investment for tens of years and it should be a good one with high efficiency. It is naturally not necessarily needed that some the researchers are from outside of Finland, but there is certainly pressure to increase the fraction of foreign staff among our universities.

The recruitment of international staff is not straightforward for several reasons. Some of the small disciplines just simply cannot afford, that a part of the staff cannot participate teaching or administrative duties. It is very difficult to organize fundamental teaching in Finnish if the only professor in the discipline does not speak it.

However, international recruitment is aimed to happen more frequently. The positions are announced often internationally. How could we succeed to get international experts to first of all apply and then also to come to our universities?

Foreign researcher needs always – in one form or another – a starting package. As a minimum, the university needs to support the researcher in organizing the move to Finland, looking for an apartment and many other practical issues. This can be dealt to a great centrally and organized within the whole university.

Completely different scale of support is needed to be considered as we deal with recruitment of top professor. Finland cannot aim for giving similar personnel and investment resources, as for example Switzerland is able to give. However, the starting period of a top professor needs substantial financial support, without relevant support the recruitment is not going to be very successful. People from different cultures, speaking different languages need time before they can get the first projects funded and projects running.

Sufficient starting package is much easier to organize when new appointments take place to existing strong research groups. In such case, the group takes responsibility to direct resources to support the newly appointed researcher. Good examples of sufficient starting packages are demonstrated also with help of Tekes and the Academy of Finland when appointing Finland Distinguished Professors (FiDiPro).

Systematic development of starting packages is even more important when appointing new assistant and associate professors in tenure track positions. The universities’ expectations are high and time is short. Young professionals must get sufficient support in order to respond their high expectations.

Foreign researcher will find herself or himself in Finland in a new environment. The language is strange and the whole culture is different. If the foreign researcher comes to stay permanently or for a long period of time, we must require studies and learning of Finnish language. This would be everyone’s benefit, not least for the researcher’s who will find it much easier to get integrated to the society outside of the university.

Sometimes it is not realistic to expect foreign staff to study and learn Finnish during their stay. In addition, everyone has to manage at least the very beginning of the stay using only English. How does to research community support the integration of English speaking staff? In many cases, the international staff will find each other and give peer support. However, the international group as a whole may still remain outside of the unit. It may be polite to use English during the coffee break if there are people who do not understand Finnish. On the other hand, sometimes it is also polite to struggle and use Finnish with someone who is in the middle of the learning process and would need more practical training. This may appear as the final step for a foreigner that needs to be taken to get fully integrated to the whole society. We certainly need agreed practices, but we also need sensitivity to feel the right way to act.

The language is clearly one of the main challenges, but also other cultural differences influence the integration of the researcher. It is, however, our joint interest to use the whole capacity of the researcher. The international staff has a lot to give, not only to the research, but also to the education and administration – for example to the strategy process. It would be unwise not to use this resource. It is likewise not wise to overload the Finnish speaking staff with all routine and bureaucratic duties. Part of the education as well as administration need to be handled also in English.

There will be plenty of challenges to get internationalization to function at all levels of universities. This concerns both the native Finns but also the coming foreign staff. In the new strategy of the University of Helsinki, the goal is to increase the percentage of international teaching and research staff to 15 percent by 2017. The Ministry of Education and Culture is developing the new model for distributing the budget funding among universities. One of the new criteria is to direct 2 % of the budget based on the amount of international teaching and research staff.

Ulkomaalaiset tutkijat yliopistomme voimavaraksi

Ulkomaalaisen tutkijan rekrytointi on vaativa tehtävä. Henkilön työhönotto saattaa muodostua kymmenien vuosien investoinniksi ja siinä olisi hyvä onnistua hyvällä prosentilla ja parhaalla hyötysuhteella. Ulkomaalaisuus ei tietenkään ole keskeisin hyvän tutkijan ominaisuus, mutta paineita on yliopistomme kansainvälisen henkilöstön osuuden lisäämiseen.

Kaikilla aloilla ulkomaalaisen rekrytointi ei ole helppo tehtävä, monestakaan syystä. Monilla pienillä aloilla kaikkien budjettivaroin palkattujen henkilöiden täytyy käytännössä osallistua perusopetukseen. Suomenkielistä opetusta on vaikea järjestää, jos alan ainoa professori ei puhu suomea.

Ulkomaista rekrytointia kuitenkin tavoitellaan yhä enemmän. Tehtävät julistetaan usein haettaviksi kansainvälisin ilmoituksin. Miten saisimme kansainvälisiä huippututkijoita hakemaan ja myös tulemaan yliopistoihimme?

Ulkomaalainen tutkija tarvitsee aina tavalla tai toisella aloituspaketin. Minimissään tutkijaa pitää tukea muuton järjestämisessä, asunnonhaussa ja muissa vastaavissa käytännön asioissa. Tämä voidaan järjestää yliopistoissa paljolti keskitetysti.

Kokonaan toisen mittakaavan asiasta on kyse, kun puhutaan vaikkapa huippuprofessorin aloituspaketista. Esimerkiksi Sveitsin tasoisia järjestelyjä tutkijaresursseineen ja käyttörahoineen ei Suomessa laajalti voida tavoitella. Huippututkijan aloitus vaatii kuitenkin merkittävää taloudellista tukea, jota ilman ei montaa rekrytointia kannata ajatella. Vieraasta kulttuurista tuleva vieraskielinen tutkija tarvitsee aikaa, ennen kuin hän saa ensimmäiset hakemuksensa rahoitetuksi ja projektit aidosti käyntiin.

Aloituspakettien järjestäminen on helpompaa, kun rekrytointi tapahtuu olemassa oleviin vahvoihin tutkimusryhmiin. Tällöin ryhmä vastaa resurssien suuntaamisesta rekrytoitua henkilöä auttamaan. Myöskin useisiin FiDiPro (Finland Distinguished Professor) rekrytointeihin on saatu jo alusta lähtien liitetyksi kunnolliset aloituspaketit Tekesin tai Suomen Akatemian tuella.

Aloituspakettien systemaattinen järjestäminen tulee entistä tärkeämmäksi tenure track –järjestelmän laajetessa. Moniin yliopistoihin ollaan rekrytoimassa uusille aloille nuoria lupaavia tutkijoita. Heiltä odotetaan paljon ja nopeasti. Heille pitää voida myös tarjota alkuun riittävät resurssit, joiden avulla haasteeseen voidaan vastata.

Ulkomaalaista tutkijaa odottaa Suomessa myös uudenlainen ympäristö. Kieli ja ihmiset erilaisine tapoineen ovat varmasti haaste ulkomailta tuleville. Kun Suomeen tullaan pysyvästi tai pitkään, on tutkijalta tarpeen edellyttää suomen kielen oppimista. Tämä palvelee kaikkien etua eikä vähiten tutkijan, jonka on paljon helpompaa integroitua myös työpaikan ulkopuoliseen yhteiskuntaan.

Joskus kielen opettelu ei ole realismia, ja kaikkien uusien tulijoiden alkuvaiheet toimivat joka tapauksessa englannin kielellä. Tukeeko työyhteisö integroitumista myös englannin kielellä? Monissa tapauksissa ulkomaalaiset jäävät helposti omaksi ryhmäkseen, joka löytää parhaassa tapauksessa toinen toisestaan vertaistukea, mutta saattaa silti jäädä eristetyksi yhteisöstään.  Voi olla kohteliasta puhua kahvipöydässä englantia, jos paikalla on ulkomaalaisia ryhmänjäseniä. Toisaalta on myös kohteliasta käydä keskustelua suomeksi, vaikka hieman kangerrellen, jos paikalla olevat ulkomaalaiset hallitsevat kielen perusteet ja kaipaavat harjoittelua päästäkseen sisään suomenkielisten yhteisöön. Tarvitaan yhteisesti sovittuja toimintamalleja, mutta myös herkkyyttä aistia tilannetta.

Kieli on selvästi yksi suurimpia haasteita, mutta myös muut kulttuuriset erot voivat vaikuttaa tutkijan integroitumiseen hankaloittavasti. Kaikkien etu on kuitenkin hyödyntää pidemmän päälle tänne tulleiden koko kapasiteetti. Ulkomaalaisilla on paljon annettavaa tutkimuksen lisäksi myös opetukseen ja hallintotehtäviin – vaikkapa strategiatyöskentelyyn. Olisi virhe olla hyödyntämättä tätä resurssia. Samoin on virhe ylikuormittaa yksinomaan suomenkielisiä kasaamalla tehtävät heille. Osa opetuksesta ja myös hallinnosta täytyy voida hoitaa myös englantia käyttäen.

Haasteita on sekä Suomeen tulevilla että myös täällä olevilla saada kansainvälistyminen toimimaan kaikilla tasoilla. Helsingin yliopisto on asettanut tavoitteekseen ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuuden nostamisen 15 prosenttiin vuoteen 2017 mennessä. Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys uudeksi rahanjakomalliksi tulee myös kannustamaan tähän suuntaan. Suunnitelman mukaan 2% yliopistojen budjettirahoituksesta määräytyy ulkomaalisen tutkimus- ja opetushenkilökunnan mukaan.

Tieteellisten lehtien ja tutkijoiden rankkeerauksesta

Tieteellisten seurain valtuuskunnan Julkaisufoorumi-hanke on lähestymässä kilometripylvästään. Helmikuun 6 päivänä hanke järjestää avoimen seminaarin,  jonka tarkoituksena on esitellä hankkeessa laadittua tieteellisten lehtien, sarjojen ja kirjakustantajien tasoluokitusta. Viime metreillään hanke kokoaa kritiikkiä. Joukko tieteellisiä seuroja on antanut julkilausuman, jossa julkaisujen rankkeerausta kolmeen luokkaan kritisoidaan. Erityisen suurta kritiikkiä saa kotimaisten julkaisujen jääminen kansainvälisen, erityisesti englanninkielisten, jalkoihin.

Lienee kaikille tutkijoille selvää, että eri alojen julkaisukäytännöt vaihtelevat. Luonnontieteet, lääketiede ja pitkälti insinööritieteet julkaisevat tärkeimmät tuloksensa kansainvälisissä vertaisarvioiduissa sarjoissa. Vaikka lehden impact-factoria aina muistetaan vähätellä, merkittävimmät tulokset useimmiten halutaan parhaiten rankattuihin lehtiin. Eri aloilla on eroja lehtien tyypillisissä impact-factoreissa. Näin ollen yhden tunnusluvun tuijottaminen ei kerro koko totuutta, jos edes osatotuuden.

Ongelmallista Julkaisufoorumi-hankkeessa on erityisesti humanistis-yhteiskuntatieteellisen alan julkaisukanavien rankkeeraus. Miten verrata suomenkielistä sarjaa kansainväliseen? Miten osallistua impact-factoreista, sitaatioista, h-indekseistä ja isi-tietokannassa vellovaan keskusteluun ja rankkeeraukseen, kun oman tieteen julkaisukäytännöt ovat aivan erilaisia?

On totta, että julkaisujen rankkeraus ja sitäkautta yksittäisten tutkijoiden, tutkimusryhmien, laitosten ja lopulta yliopistojen vertailu tällä tavoin muodostetuilla mittareilla on ongelmallista. Se ei silti poista sitä, että työ on tarpeellista, jos tästä ei käydä keskustelua tutkijayhteisön sisällä alan tutkijoiden voimin, käydään se keskustelu muilla foorumeilla paljon asiantuntemattomammin.

Julkaisufoorumi-hankkeessa 23 tieteenalakohtaista asiantuntijapaneelia yli 200 tutkijan voimin on laittanut oman alan sisäisesti julkaisuja kolmeen kategoriaan. Täytyy uskoa, että työ on tehty huolella, laadulla ja lopputuloksen kannalta oikein. Nyt julkaisut joka tapauksessa ovat taulukossa ja rankattuina.

Oleellinen kysymys kuuluu: Mitä näillä rankkeerauksilla tehdään? On selvää, että tieteenaloja ei voi verrata toisiinsa suoraan tällaisilla ranking-taulukoilla. Edes Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen eri osastoja ei voi verrata suoraan toisiinsa, sillä julkaisukäytännöt fysiikan eri osa-alueilla ovat hyvin erilaisia. Ei kokonaan eri tieteenaloja koskaan voida verrata toisiinsa tällaisilla rankkeerauksilla ja indikaattoreilla. On varottava vertaamasta edes yksittäistä tutkijaa suoraviivaisesti kolleegaansa vain ranking-listoja tarkastellen.

Siis mitä listoilla voi tehdä? Voidaan erottaa tieteellisen vertaisarvioinnin läpikäyneet julkaisut muista julkaisuista. Voidaan tarkastella tutkijan tai ryhmän kehittymistä itseensä verrattuna eri aikoina. Voidaan saada yksi argumentti monien joukkoon työhönottopäätöksen tueksi, esimerkiksi professoreja rekrytoitaessa. Voidaan erottaa tieteenalan sisäisesti korkea rankkeeraus matalasta. Ja lopulta, voidaan saada edes yksi indikaattori kuvaamaan yksikön (yliopiston) laatua rahoituksesta päättämisessä. Lienee parempi, että tutkimuksen laatua arvioidaan edes jotenkin ja nimenomaan tutkijoiden laatimin rankkeerauksin kuin että sitä ei tehdä lainkaan.

Täytyykö yliopiston irtisanoa

Täytyykö yliopiston irtisanoa tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä? Onko yliopiston toiminnan oltava yritysten lailla nopeasyklistä ja vain viivan alle tuijottavaa? Onko tämä sellainen yliopisto, jonka me haluamme?

Eräs yliopistouudistuksen pelätyimpiä seurauksia oli irtisanomiskulttuurin tuleminen yliopiston arkeen. Valtion tilivirastona toiminut aiempi yliopisto virkasuhteineen tarjosi vanhan sanonnan mukaan ”pitkän, mutta kapean leivän”. Virkasuhteiden loputtua ja yliopiston itsenäistymisen myötä pelättiin leipurin leipovan uutta ”lyhyttä ja kapeaa”.

Toki irtisanomisiin on aiemminkin ollut mahdollisuus, pätevillä syillä ja sääntöjen mukaan. Pelko yliopistolaisten piirissä on ollut pitkälti kulttuurin muutoksessa. Vanha sivistysyliopisto tuntui joutuneen uhatuksi ja tilalle tarjottiin markkinavetoista tuotantolaitosta. Kvartaalien pelättiin alkavan hallita ajattelua. Eikä tällä tarkoiteta aiempaa neljännesvuosisadan mittaista tutkimuksen ja opetuksen perspektiiviä, vaan yrityksille tuttua neljännesvuoden tulostarkastelua.

Moni yliopistolainen tuntee aavistusten käyneen toteen. Erityisesti Itä-Suomen yliopistossa, jossa irtisanotaan 33 henkeä yt-neuvottelujen päätteeksi. Irtisanomiset koskevat lähinnä tiedekuntien hallinto- ja tukipalvelutehtävissä työskenteleviä. Opetus- ja tutkimushenkilöstön ei kuitenkaan kannata ennenaikaisesti huoahtaa. Irtisanomiskulttuuri voi olla tauti, joka leviää. Sitä paitsi, hallinnossa säästäminen väärällä tavalla voi osua tutkijoiden ja opettajien nilkkaan hallintotehtävien siirtyessä heidän tehtävikseen. Tästä on liikaa esimerkkejä.

Itä-Suomen yliopiston hallituksen mukaan syyt henkilöstön vähentämiselle ovat tuotannollisia ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvia. Nämä ovat yhteistoimintamenettelyn mukaisia päteviä syitä, mutta samalla lyhytjänteistä hetkessä elämistä, joka ei kuulu sivistysyliopistoon. On sääli, että yhteistoimintamenettely tulkitaan usein hyvin suppeasti. Uutisointi yt-neuvotteluista tuntuu säännön mukaan tarkoittavan irtisanomisia.

Yhteistoimintamenettelyn on tarkoitus olla paljon laajempaa. Laki edellyttää yhteistoimintamenettelyn käymistä ennen kuin työnantaja tekee päätöksensä muutoksesta, jolla on olennaisia henkilöstövaikutuksia. Neuvotteluissa on käsiteltävä muutoksen perusteita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja henkilöstöä koskevilta osin. Sivistynyt työnantaja käy yt-neuvotteluja säännöllisesti eikä neuvottelun tavoite rajoitu suppeasti irtisanomisiin. Hyvin suunnitellen henkilövähennyksiä pystytään toteuttamaan eläkejärjestelyin sekä siirroilla muihin tehtäviin.

Hyvä yliopisto toimii sivistyneesti. Yliopisto suunnittelee toimintansa pitkäjänteisesti. Yt-neuvottelut ovat työkalu käydä avointa keskustelua johdon ja henkilöstön kesken.

Opintojen vauhdittamisesta alussa, lopussa ja hieman keskivaiheillakin

Lienee selvää, että Suomen kansantaloudelle on keskeistä kansalaisten riittävä työpanos. Suurten ikäluokkien eläköityessä on haasteena olemassa olevan työvoiman entistä tehokkaampi käyttö. Siis toisin sanoen työuran pidentäminen. Yliopistoon tämä liittyy sillä tavoin, että eräs haasteista on saada keskimääräinen valmistumisikä nykyistä alemmaksi. Tämä edesauttaisi työuran alkamista aiempaa nuorempana ja toisi toivottuja lisävuosia työuraan. Miten tähän päästäisiin?

Jaan ongelman kolmeen osaan, josta jokaiseen liittyy erityispiirteensä: ensinnäkin opinnot tulisi voida aloittaa aiempaa nuorempana, toiseksi opintojen etenemistä tulisi vauhdittaa ja kolmanneksi opintojen loppuunsaattamista tulisi tehostaa. Vaikka kaikissa vaiheissa vastuu lankeaa toimijalle eli opiskelijalle, on yliopistolla myös merkittävä rooli.

Opintojen myöhäinen aloittaminen on suomalaiseen koulutusjärjestelmään liittyvä erikoisuus. Sen lisäksi, että useat lukion uuvuttamat valitsevat välivuoden tai pari, tapahtuu opintopaikkoihin hakeminen ja valinta monissa tapauksissa niin takkuisesti, että suoraan lukiosta tulevat opiskelijat muodostavat vain pienen vähemmistön (uusien ylioppilaiden osuus kaikista paikan vastaanottaneista on noin 35 %). Kilpailu paikoista monilla aloilla on kovaa ja opiskelemaan päästään vasta usean vuoden yrittämisen jälkeen. Saman ongelman toinen ulottuvuus on, että suuret opiskelijajoukot täyttävät monien laitosten luentosalit vain saadakseen preppausta toisen alan pääsykokeisiin ilman aikomustakaan jatkaa opintojaan tutkintoon saakka. Valtavaa yliopistolaitoksen resurssien tuhlausta. Ja myös opiskelijoiden!

Olisiko aika siirtyä kohti järjestelmää, jossa opiskelijat otetaan sisään laajoihin kokonaisuuksiin ja jatkaminen oppiaineisiin tapahtuu vuoden-parin päästä pyrkimisen perusteella? Askelia tähän suuntaan otetaan, mutta rohkeutta tarvitaan järjestelmän radikaalimpaan muuttamiseen. Eri alojen osaajien kysynnässä tapahtuu nykyään rajuja muutoksia niin nopealla tempolla, että järjestelmän tulee olla äärimmäisen joustava ja nopealiikkeinen.

Yliopisto-opinnoissa noin 55 opintopisteen vuotuinen vauhti on jonkinlainen tyypillinen tavoite. Tätä heijastaa myös opetus- ja kulttuuriministeriön uusi yliopistoja koskeva rahoitusmalli, jossa kyseinen luku esiintyy ja joka otetaan käyttöön ensi vuonna. Miksei tähän normaalisuoritukseen normaalisti pystytä? Useimmin tätä selitetään opiskelijoiden työssäkäynnillä. Opintotuki ei riitä nykystandardien mukaiseen elämään ja lainallakaan ei haluta opiskelujen aikaista elämää rahoittaa.

Yliopistoon kuluu akateeminen vapaus ja siihen liittyy myös oikeus aikatauluttaa opiskelunsa. Jossain rajat kuitenkin tulevat vastaan. Olisiko lukukausimaksuttoman opiskelun kestoa mahdollista ajatella rajoitettavan nykyistä tiukemmin? Voisiko toisesta tai useammasta korkeakoulututkinnosta periä lukukausimaksua? Voisiko vastaavasti nopeasta opintojen suorittamisesta palkita? Esimerkiksi rahallisella bonuksella? Hyödyttäähän nopea valmistuminen sekä yliopistoa että koko yhteiskuntaa kyseisestä opiskelijasta nyt puhumattakaan.

Tutkinnon valmistuminen ja ”papereiden ottaminen ulos” eivät saisi olla kiinni teknisistä opintoeduista ja niistä kiinnipitämisestä. Opiskelijahinnat lehtitilauksissa, museoissa tai liikennevälineissä, puhumattakaan edullisesta asumisesta opiskelija-asunnoista ovat omiaan kannustamaan pitämään viimeiseen saakka kiinni opiskelijastatuksesta ja lykkäämään valmistumista kuukausilla tai jopa vuosilla. Kannusteen tässäkin tulisi toimia päinvastaiseen suuntaan. Opiskelijan tulisi saada konkreettista hyötyä nopeasta valmistumisesta. Motivoisiko jokin rahaa paremmin? Ainakin raha tuntuu toimivan tehokkaana motiivina vastakkaiseen suuntaan.

Jos sopivalla keinovalikoimalla saataisiin keskimääräinen valmistumisaika ja -ikä aikaistumaan esimerkiksi yhdellä vuodella, tarkoittaisi se likimain 30 000 ylimääräistä henkilötyövuotta per ikäluokka. Ennen kaikkea koulutusta vastaavaa henkilötyövuotta!

Miksi yliopistojen autonomia on vaikea ymmärtää

Yliopistouudistus oli parasta mitä yliopistolaitokselle on tapahtunut sitten perustamisensa – vai oliko? Mielipiteitä on ainakin kahta laatua. Miksei voida päästä yhteisymmärrykseen miten sen autonomian nyt oikein kävi ja onko yliopisto aidosti itsenäinen vai ei? Olisiko kyse näkökulmasta? Olisiko kyse asiasta, johon on useita oikeita vastauksia?

Yliopisto on työpaikka. Ainakin se on minun työpaikkani, sillä olen solminut työsopimuksen, teen työsuunnitelman ja saan palkkaa. Työpaikan olemukseen kuuluu, että on työnantaja, joka valtaosaltaan päättää mitä töissä tehdään. Työntekijän rooliksi jää tehdä annetut työt palkkaa vastaan. Ehdoista, joilla työtä tehdään ja millaista korvausta työstä maksetaan sovitaan toki yhdessä. Kukapa ei olisi huomannut, että näitä sopimuksia solmittiin valtakunnassa lähes kahden miljoonan työntekijän osalta kuluneen marraskuun lopulla.

Jos edellä kuvattu vastaa todellisuutta, lienee selvää, että työnantajan mielestä autonomia lisääntyy, jos työnantaja saa päättää mitä työpaikalla tehdään. Ainakin verrattuna tilanteeseen, jossa päätökset tekee työnantajan sijasta joku muu. Yliopiston osalta tämä joku muu voi olla esimerkiksi professorit, muut opettajat ja tutkijat, muu henkilöstö, opiskelijat tai vaikka sekoitus näistä kaikista. Hetkinen! Professorit, muut tutkijat ja opettajat sekä muu henkilöstö ovat työntekijöitä. Ja toinen hetkinen! Opiskelijat ovat oikeastaan asiakkaita. Mikä se sellainen työpaikka on jossa työntekijät tai asiakkaat tekevät päätöksiä? Taisi olla yliopisto ennen yliopistouudistusta. Yliopisto oli tuolloin kaiken kaikkiaan aika erikoinen työpaikka. Täytyy tietysti heti lisätä, että vanha yliopisto oli valtion tilivirasto ja Opetusministeriön alainen eli keskeisiä päätöksiä tehtiin erityisesti yliopiston ulkopuolella.

Nyt yliopistouudistuksen jälkeen siis työnantaja tekee tärkeimpiä päätöksiä. Kuka tämä työnantaja oikein on? Monesti todetaan, että meillä on yliopistotyönantaja. Eli tarkoittaa suunnilleen samaa, että työnantaja on yliopisto. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mikä on yliopisto, jos sieltä vaikka professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat poistuvat? Jääkö jotain jäljelle? Seinät ja katto sekä muutama työnantajan edustaja. Onko tämä sitten se työnantajana toimiva yliopisto? Ei yliopistoa ole ilman henkilöstöä tai opiskelijoita. Joka tapauksessa päätöksiä esimerkiksi työsuhteisiin ottamisesta tekee pieni joukko johtajia. Johtajat lienevät työnantajan edustajia, mutta monet heistäkin ovat  samalla työntekijöitä. Menipä tämä hankalaksi? Ei ihme, että keskustelua käydään yliopiston autonomiasta. Ehkä vastaava sekamelska syntyy, jos lähdetään ruotimaan muitakin työpaikkoja, mutta yliopisto on silti edelleen aika erikoinen paikka olla töissä.

Asialla on sitten vielä ainakin toinen puoli. Useat yliopistolaiset eivät koe olevansa pelkästään töissä, vaan tekevänsä myös jotain lähes elämäntehtäväksi tai –tavaksi katsottavaa. Olemme osa tiedemaailmaa – tutkimusyhteisöä, jota ei voi kahlita ja käskyin vaatia toimimaan uutta luovasti. Tiedeyhteisössä kaikki jäsenet ovat tärkeitä ja kaikkia kuunnellaan. Nuorimmallakin uudella tutkimusyhteisön jäsenellä on paljon osaamista ja hänenkin perusteltuja ajatuksia kuunnellaan. Tiedeyhteisössä toimiminen ei ole keskeisiltä osiltaan työnantaja-työntekijä –suhteen ilmentymä vaan paljon vapaampaa ja luovempaa toimintaa.

Yliopistoa on leimannut kautta-aikojen kollegiaalisuus eli yhteisön jäsenten välinen yhteistyö. Yliopistossa päätöksiä ovat tehneet monijäseniset elimet, esimerkiksi konsistori, tiedekuntaneuvosto ja laitoksen johtoryhmä. Kollegiaalisuus on ollut voimavara, jolla päätöksiä on punnittu yhteisvoimin ja yhteisön toimintaa on leimannut vuorovaikutteisuus. Päätöksiä tehtiin yhteisvoimin, mutta tietysti vain yliopistolaitoksen sisäisistä asioista. Yliopistohan oli kuitenkin tilivirasto Opetusministeriön alla ja joutui tietysti monissa asioissa tyytymään valtiovallan päätöksiin. Nyt näistä kollegiaalisista elimistä ollaan osittain luovuttu ja osittain niiden päätösvaltaa on vähennetty. Tätä suuri osa yliopistolaisista pitää autonomian vähenemisenä.

Miten tämän kaiken siis summaisi? Uusi yliopisto itsenäisenä saa päättää tärkeistä asioistaan, mutta yliopistolaiset tiedeyhteisön jäseninä ovat paljolti tuon päätöksenteon ulkopuolella. Onko uudessa yliopistossa autonomia siis lisääntynyt? Riippuu varmaan kenen näkökulmasta sitä tarkastelee tai mitä sillä autonomialla loppujen lopuksi tarkoitamme.

Kaarle Hämeri

Kirjoittaja on professori ja kommentoi tällä palstalla tutkimukseen ja yliopistoon liittyvistä asioista

Ilmastopaneeli – vihdoin

Kansainvälisten esikuvien viitoittamalla tiellä Suomeenkin on perustettu ilmastopaneeli. Kyseessä on ympäristöministeriön asettama paneeli, jonka tarkoituksena on edistää tieteen ja politiikan välistä vuoropuhelua ilmastokysymyksissä. Moni onkin varmaan laillani ihmetellyt, miksei yhteiskunnallinen päätöksenteko hyödynnä tutkijoiden osaamista näin keskeisessä haasteessa. Tai miksi niin pitkään on ylläpidetty illuusiota, että ilmasto ja sen kehittyminen on kenen tahansa mututuntumalla hallittavissa oleva asia, jota ymmärtääkseen ja hallitakseen ei tarvitse sen enempää koulutusta kuin ilmastotieteen tuntemusta.

Nyt ainakin valtiovalta tuntuu ymmärtäneen, että Suomessa on ilmastoalalla huippuosaamista ja poliittisen päätöksenteon kannatta valjastaa se hyödykseen ja loppujen lopuksi meidän kaikkien hyödyksi. Paneeli on tervetullut avaus ja ajatuksella toteutettu monitieteinen ryhmä. Jos vaan panelistit kiireiltään ehtivät tuloksena voi olla hedelmällistä vuoropuhelua päättäjien ja tieteentekijöiden välillä, mutta myös tieteentekijöiden kesken. Näitä monitieteisiä hankkeita ei ole liikaa nähty.

Ilmastopaneeli sai tietysti skeptikot liikkeelle. Verkkopalstat täyttyivät kommenteista, joissa paheksuttiin eräiden panelistien mukanaoloa. Syynä on heidän tiedetyt mielipiteensä. Tämä on tietysti samaa vanhaa ja väsynyttä vastustusta, mutta silti jollain tapaa harmittavaa. Paneelissa on edustettuna ilmasto- (ja muita) tutkijoita heidän osaamisensa perusteella, ei asenteiden tai mielipiteiden perusteella. Taitaa olla vain vaikea hyväksyä, että alan tutkijoilta kysytään alaan liittyen. Ensimmäinen ”skeptikko”, joka on alan koulutuksen saanut ja kansainvälisesti meritoitunut ilmastotutkija ilmoittautukoon. Heitä ei vaan juurikaan ole esiintynyt.

Paneelille ei voi toivottaa pitkää ikää, kun se on asetettu 2 vuodeksi. Toivotan kuitenkin aktiivisuutta ja onnistumisen hetkiä – meidän kaikkien takia.