Miten kerron tarinan – mietteitä yliopisto-opetuksesta

Luennoin juuri kahta kesäkoulua Helsingin yliopiston tutkimusaseman rauhassa Hyytiälässä. Vaikka intensiivikurssin luennointi on aina raskas ponnistus, oli mieli tavanomaisen kepeä. Minun ei tarvitse enää ihmetellä mistä tuo hyvän olon tunne syntyy.

Hyvä luentokurssi on kuin tarina, jota kerrotaan luennolta seuravalle ja jota rakennetaan parhaimmillaan opettajat ja opiskelijat yhdessä. Tarina ei kuitenkaan etene, jos välistä jää liikaa osia pois. Koittakaa lukea vaikkapa dekkari siten että joka toinen luku jätetään lukematta. Tai samalla tekniikalla yliopiston kurssikirja. Jos juonesta vielä joten kuten saisikin selvää, ei tarina kuitenkaan etene, ei kiedo pauloihinsa.

Yliopisto-opetuksessa on valitettavan paljon elementtejä huonosti kerrotusta tarinasta. Opiskelijoilla tuntuu olevan paljon muutakin tekemistä kuin seurata luentoja, sillä seurauksella että normaalin luentokurssin luennoilla tuntuu olevan aina eri kokoonpano paikalla kuin edellisellä kerralla. Tarina ei etene eikä ota valtaansa. Opettajakin joutuu tuota jatkuvasti pohtimaan ja mukauttamaan suunnitelmiaan.

Toista ovat kesäkoulut, talvikoulut, intensiivikurssit – millä kaikilla nimillä niitä kutsutaankaan. Opiskelijat ja opettajat ovat samassa paikassa yhteisen oppimisen äärellä. Kellään ei ole pakopaikkaa eikä liikaa muuta tekemistä. Jokainen luento voidaan aloittaa juuri siitä mihin edellinen on päättynyt. Voidaan kertoa tarina, joka vie mukanaan. Opiskelijapalaute antaa syytä uskoa, että tarinoita kaivataan vielä tälläkin vuosituhannella.

Olisiko opetus syytä laajemminkin remontoida siten että tarinoille annetaan mahdollisuus? Luennoidaan tiiviisti ja pidetään sitten taukoa. Ryhmitetään muu tekeminen niin, että opetukseen osallistumiseen on mahdollisuuksia. Keskitytään kunnolla siihen mitä tehdään.

Onko valtioneuvostossa erityistä osaamista tutkimusrahoituksen suuntaamiseen?

Valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteerin Timo Lankisen johtama työryhmä (muina jäseninä toimitusjohtaja Christine Hagström-Näsi ja professori Sixten Korkman) on esittänyt, että isojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen tulisi kohdentaa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Summa otettaisiin lähinnä valtion tutkimuslaitosten budjettirahoista. Nyttemmin suunnitelmat ovat alentuneet Lankisen arvion mukaan (HS 17.4.2013) puoleen alkuperäisestä eli noin sataan miljoonaan euroon. 

Tutkimusteemat valmistelisi valtioneuvosto ja Suomen Akatemiaan perustettaisiin uusi strategisen tutkimuksen neuvosto, joka purkaisi teemat tutkimusohjelmiksi. Neuvoston jäsenet valitsisi valtioneuvosto tutkijoista ja tutkimuksen asiantuntijoista. Tutkimushankkeet valittaisiin avoimen kilpailun kautta.

Kun valtio ohjaa tutkimusta, ollaan aina epävarmoilla vesillä. Edellä hahmoteltu suunnitelma voi hyvinkin onnistua, jos asiat hoidetaan hyvin ja noudatetaan kunnollisia tieteen laatukriteerejä vertaisarvioineen. Minua huojentaa lähinnä suunnitelmassa mainittu Suomen Akatemian selkeä rooli. Suunnitelma voi kuitenkin ajautua vähemmän laadukkaaseen malliin, jos yksityiskohdissa ja toteutuksessa ei olla tarkkoja. 

Suurempaa huolta on aiheuttanut vähäisempi 30 miljoonan euron osuus, joka on tarkoitus osoittaa valtioneuvoston eli pääministerin kanslian alaisuuteen valtioneuvoston ja eri ministeriöiden tietotarpeiden tutkimukseen. Tämän summan osalta suunnitelmissa ei ole esitetty minkäänlaisen objektiivisuuden mukana oloa. On syytä pelätä rahan valuvan epämääräisiin selvityksiin ja muuhun ei-tieteelliseen toimintaan. Esimerkkejä tämän tapaisesta toiminnasta on päivittäin julkisuudessa. Pääministerin ja hänen esikuntansa asiantuntemusta tutkimuksen tilaajana ja tutkimuspanosten kohdistajana on kritisoitu, mielestäni aiheesta.

Valtioneuvoston rahoittamalle tutkimustoiminnalle esitetty summa tuntuu myös varsin suurelta. 30 miljoonalla eurolla ei tietenkään saa kuin reilut 40 “Kestävän kasvun malli” -tapaista tutkimusta. Toisaalta sillä voisi rahoittaa noin 500 väitöskirjatyöntekijän työvuotta eli suunnilleen 100 kokonaista väitöskirjaa. Tämä ei ole aivan vähäinen tutkimuspanos.

Rahasummaa voi verrata myös muuhun tutkimusrahoitukseen. Esimerkiksi Suomen Akatemian tutkimusrahoituksen myöntövaltuus vuodelle 2013 on reilut 280 miljoonaa euroa. Tästä summasta 30 miljoonaa on yli 10 prosenttia. Jopa Tekesin myöntövaltuuteen, noin 430 miljoonaan euroon suhteutettuna kyseessä on merkittävä panostus tutkimukseen.

Edellä oleva malli ansaitsee kriittistä tarkastelua tutkimustahoilta ja koko yhteiskunnalta. Erityisen kriittisyyden esitys on jo saanut tutkimuslaitoksista ja niitä lähellä olevilta tahoilta. Eihän kyseessä ole alkuperäisen esityksen mukaan lisärahoitus, vaan tutkimuslaitoksilta poisotettavan rahoituksen uudelleen suuntaaminen.

SHOK-tutkimuksen tieteellinen laatu

Suomeen perustettiin vuonna 2008 strategisen huippuosaamisen keskittymiä eli SKOKeja. Nämä ovat osakeyhtiöitä, joissa osakkaina ovat teema-alueen keskeiset yritykset, tutkimuslaitokset ja yliopistot. SHOKit perustettiin Tekesin yhteyteen ja SHOKien saama yhteiskunnan rahoitus on kanavoitu Tekesin kautta.

SHOKien tarkoituksena on tehdä samanaikaisesti sekä tieteellisesti korkeatasoista että liiketaloudellisesti relevanttia tutkimusta. Halutaan siis valjastaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten parhaat tutkijat ja alan keskeiset yritykset samoihin hankkeisiin. Tästä seuraa ongelma.

Ongelma on tuttu kaikille Tekesiltä tutkimusrahaa hakeneille: täytyy suunnitella tutkimushanke, jossa saa tehdä oman osaamisalueensa kansainvälistä tasoa olevaa tieteellistä tutkimusta ja johon yritykset ovat valmiita laittamaan omaa rahaansa. On aloja, joissa tämä onnistuu helpommin ja niitä joille malli ei sovi lainkaan.

Miksi tutkijat lähtevät suunnittelemaan hankkeita konseptiin, joka on lähtökohtaisesti hankala? Koska Tekesillä ja SHOKeilla on hyvin paljon tutkimusrahaa verrattuna vaikka Suomen akatemian tutkimusrahoihin. Niissä vesistöissä kalastetaan, joissa on kalaa.

Erityisesti yliopistoissa pääosa tutkijoista tekee tutkimustaan aiheista, joissa sovellukset ja kaupallinen potentiaali ovat niin kaukana tulevaisuudessa, että se ei mahdu yritysten kvartaalihorisonttiin. On tietysti poikkeuksellisia yrityksiä, joiden tekeminen ja menestys perustuu huippututkimukseen ja jotka ovat valmiita investoimaan tutkimukseen omaa rahaa ilman että liiketaloudellista hyötyä on suoraan osoitettavissa. Näiden yritysten määrä Suomessa on rajallinen.

Edellä mainitun rahoituskuvion lisäksi SHOKeilla on toinenkin haaste tieteelliseen huippuuteen tavoittelussa. SHOKien sääntöjen mukaan tutkimuksesta puolet täytyy tapahtua hankkeissa mukana olevissa yrityksissä. Ei siis esimerkiksi yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa.

Vain harvalla yrityksellä Suomessa on niin vahva panostus tutkimukseen, että ne pystyvät tekemään itse tieteellisesti korkeatasoista tutkimusta. Yrityksissä t&k&i tehtävissä olevista henkilöistä valtaosa tekee jotain, jota yliopistosta käsin arvioitaessa voisi kutsua selvitykseksi tai vaikka tuotekehittelyksi, mutta hyvin harvoin tieteelliseksi tutkimukseksi. Julkaisutietokannoista voi näitä asioita tarkastella objektiivisesti.  

Miten SHOKit pitäisi uudistaa? Ongelma on pikemminkin, miten valtion tutkimusrahoitus pitäisi kanavoida korkeimman laadun saavuttamiseksi. Tähän tarvitaan avoimia hakuja, riippumattomia vertaisarviointeja ja ennen kaikkea uskoa aitoon tieteelliseen tutkimukseen, jossa tutkija on keskeinen tutkimushankkeiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Miten professori valitaan?

-->

Viime päivinä tiedotusvälineissä on ollut paljon kysymyksiä professorin nimikkeestä. Kuka saa käyttää tittelinään professoria? Tähän on yksiselitteinen vastaus, jonka jo edellisessä kirjoituksessani toin esille ja joka löytyy helposti Professoriliiton verkkosivuilta. Jos henkilö käyttää nimikettä virheellisesti, ei siitä voi mihinkään valittaa tai antaa rangaistuksia. Moraalisesti asia on kuitenkin väärin ja käyttö harhaanjohtavaa.

Entä tilanne, jossa nimikettä käyttää henkilö, jolla on professuuri? Tietysti tällöin nimikkeen käyttö on asianmukaista, mutta kysymys saattaa kuitenkin nousta erikseen professuurin valintaprosessista. Viittaan tässä nyt tietysti Himasen professori-nimikkeeseen ja professuuriin Aalto yliopistossa.

Ilta Sanomat uutisoi 28.2. lehdessä, että Himanen on määrä- ja osa-aikainen professori Aalto yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä professuuri päättyy määräajan jälkeen. Näitä on ilmeisesti ollut ketjutettuina useampia ja tämän hetkinen päättyy 2014. Osa-aikaisena hänellä on siis alle 100% työsuhde Aalto yliopistoon.

Yliopistolain 33 § kertoo miten professorit lain mukaan valitaan. Laki sanoo seuraavaa: “Professorin tehtävä tulee asettaa julkisesti haettavaksi otettaessa henkilö toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen. Professorin tehtävä voidaan täyttää kutsusta haettavaksi julistamatta silloin, kun tehtävään voidaan kutsua ansioitunut henkilö tai tehtävään valitaan määräajaksi. Tehtävään voidaan valita kutsusta vain henkilö, joka kiistatta täyttää kelpoisuusvaatimukset.” 

Kun Himanen on valittu määräajaksi, on lain mukaan ehto kutsumenettelylle olemassa. Laki kuitenkin ottaa kantaa myös siihen miten kelpoisuusvaatimukset tarkistetaan: “Hakijoiden ja tehtävään kutsuttavien kelpoisuudesta ja ansioista on ennen valintaa pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta, kun henkilö valitaan toistaiseksi voimassa olevaan tai vähintään kahden vuoden määräaikaiseen työsuhteeseen.“

Jos Himasen määräaikaisuudet ovat alle kahden vuoden mittaisia, on lain mukaan asiantuntijamenettelystä voitu luopua. Onko Himanen sitten niin kiistatta kelpoisuusvaatimukset täyttävä, että hänen ansioitaan ei ole tarvinnut ulkopuolisilla arvioittaa?

Himasen on alun perin professuuriin kutsunut Taideteollisen korkeakoulun silloinen rehtori Yrjö Sotamaa ja määräaikaisuutta on vuosittain jatkanut professori Aalto yliopiston taideteollisen korkeakoulun dekaani Helena Hyvönen. Ilmeisesti heidän mukaan kutsuminen professuuriin ilman ulkopuolista arviointia on ollut perusteltua. Tämän hetkisen keskustelun valossa olisi mielenkiintoista kuulla mihin arvio on perustunut.

How much is hazardous? - Air pollution in Beijing

Everyone who has visited in China's capital city of Beijing during the cold winter months, knows how polluted the air can be. I was lecturing during two winter periods some five years ago in the Peking University and during both of the visits I was able to observe the situation myself. The research group in Peking University was already then measuring the urban air quality within the campus area and I was able to see the real measurement data. It was something, I have seen only in some of the other rapidly growing and highly polluted megacities.

Since my visits, the public discussion around the topic of air quality in Beijing has been increasing. It was the decision of the U.S. Embassy in Beijing to start monitoring the levels of fine particles, called PM2.5 (which stands for particulate mass below 2.5 µm in diameter, particles which can enter deep into the respiratory system) and to report the data in social media (twitter @BeijingAir) that rose the air quality issue to almost political level. One could well understand that this type of activity within another country is almost as looking for an conflict and certainly raises emotions.

In spite of the people’s observations, the Chinese environmental authorities have long ignored the seriousness of the air quality problem and systematically claimed that the situation is actually getting improved. While there have actually been activities to reduce the emissions, especially within the Beijing urban area, the overall air quality situation does not show improvements.

The recently reported values of the PM2.5 concentrations and observed health problems have naturally been an increasing concern also within the local citizens. As more and more pressure was building up, the Chinese environmental authorities started to report more openly of their own measurements. This winter has shown the real change and reports from many industrialized areas of China are published on web site of the Chinese environmental agency. Hourly air quality updates are now available online for more than 70 cities.

Record high concentrations in Beijing air

Air pollution in Beijing has during this winter reached several times record levels. Early January was probably the worst. According to the U.S. Embassy twitter @BeijingAir, on Saturday January 12th PM 2.5 readings surged to 886 µg/m3, exceeding the U.S. Environmental Protection Agency’s highest grading of "hazardous" which is anything between 301-500, and far beyond the level deemed acceptable by the World Health Organization, which is a 25 µg/m3 mean over a 24 hour period.

The Chinese authorities reported similar values. According to an official monitoring center in Beijing, levels of PM2.5 were well above 600 micrograms per cubic meter in several places on Saturday 12^th of January, and may even have hit 900. These values are strikingly similar to those estimated to happen during the London smog episode in 1952.

One expert quoted by Chinese media attributed this spike in pollution to a series of windless days that allowed pollutants to accumulate. The cold winter weather also relates to low mixing within the atmosphere and therefore pollutants do not dilute in larger air masses. The wind can be a problem when it does blow, too. In the outlying provinces that are part of Beijing’s airshed, there is a great deal of heavy industry. Pollution regulations are much harder to enforce there. And, in this colder-than-average winter, people have been burning more coal and wood than usual.

Closer look of the measurements at the Peking university campus indicate that the problem is actually more regional than just of local origin. This is evident also in view of the efforts made within Beijing urban center. It is not enough to clean and control the local pollution from vehicles and energy use, as large fraction – often majority – of pollution is regional and originates from a large industrialized area surrounding the city itself.

How serious this is for the health?

Recently a web publication Behind the wall, which is a blog site of NBCNews commented the health consequences of the pollution. Steve Andrews, an environmental consultant who has analyzed the @BeijingAir data, said. “While when we look at the U.S. Embassy data … over 80 percent days exceeded what would be considered healthy air quality and more days were hazardous than good.”

Andrews said that Beijing's pollution levels were "six or seven times higher than the U.S.'s most polluted city." "Air pollution at these levels likely shortens life expectancy by about five years," he added. Exposure to PM2.5 pollution can lead to cardiovascular and lung disease, and in a long term increases the risk of cancer.

The values reported in Beijing are way beyond those we are familiar with in Europe or in US. In Helsinki for instance, the PM2.5 levels are on average around 10 µg/m3 and the expected shortening of life expectancy at these levels is of the order of 3-6 months.

According to a study by Greenpeace and Peking University’s School of Public Health, PM2.5 air pollution may have led to 8,572 premature deaths last year in four major Chinese cities including Beijing.

New openness

It has taken about half a century for major European and U.S. cities to clean up their urban air to the levels that we meet today. It is expected that a long way needs to be travelled before the situation in China shows similar improvements. However, the first steps of openness in publishing the data and discussing the real problems have been taken. This is a positive signal!

Kuka on professori?

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään Pekka Himasesta ja hänen johtamastaan hallituksen tulevaisuusselontekoon liittyvästä mittavasta tutkimushankkeesta. Hankkeen rahoitukseen ja kilpailutukseen tuntuu liittyvän ongelmia. Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki sanoo melko voimakkaasti tutkimusrahoituksen tulleen sanelluksi valtioneuvoston kansliasta ja ettei rahoitushakemus olisi pärjännyt akatemian tavanomaisessa menettelyssä.

HS:n artikkelissa kärkeen nostetaan kuitenkin Pekka Himasen tieteelliset ansiot. Long play –verkkojulkaisu on pyytänyt professori Heikki Patomäkeä arvioimaan Himasen tieteellisiä artikkeleita ja toteaa, että Himasella on vain yksi osuma Web of science –tietokannassa. Kyseinen tietokanta kokoaa kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut ja sarjat. Esimerkiksi luonnontieteissä, valtaosa tieteellisistä julkaisuista pyritään julkaisemaan sarjoissa, jotka ovat tietokannassa mukana.

Web of science –tietokanta ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton. Ihmistieteissä ja muuallakin julkaistaan paljon myös muilla foorumeilla, jolloin tietokanta ei ole ainoa oikea lähde selvittää tutkijan julkaisumeriittejä. Pekka Himasen keskeiset julkaisut ovat englanninkielisiä, mutta ulkopuolisen on mahdoton arvioida niiden laatua. Yleisesti ottaen tieteellinen henkilöarviointi – esimerkiksi professuuria täytettäessä – tehdään vertaisarvioinnilla. Tällöin samalla alalla olevilta riippumattomilta tutkijoilta pyydetään arvio. Menetelmän vahvuutena on, että kollegat tuntevat alan julkaisukäytännöt ja pystyvät parhaiten arvioimaan tutkijan meriitit.

Helsingin Sanomien artikkelissa on myös sivujuonne. Pekka Himasen kerrotaan “esittelevän itsensä professoriksi muun muassa omilla verkkosivuillaan”. Artikkeli antaa ymmärtää, että vähäinen kansainvälinen julkaisuaktiivisuus asettaa kyseenalaiseksi Himasen professorin tittelin.

Wikipedia tietää, että Pekka Himanen on osa-aikaisena professorina Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa. Tieto on hieman vanhentunutta, sillä tämän nimistä korkeakoulua ei Aalto-yliopiston verkkosivuilta löydy. Jokin todenperäisyys tietoon saattaa kuitenkin liittyä. Long Play –verkkolehti kirjoittaa 19.2.2013 ilmestyneessä jutussa “Himasen etiikka”, että omissa puheissaan Himanen on Oxfordin yliopiston professori.

Miten edellä oleviin professorinimikkeisiin tulisi suhtautua? Jos henkilö on valittu professuuriin, on hän luonnollisesti oikeutettu käyttämään kyseistä nimikettä. Tähän ei voi vaikuttaa muiden ihmisten mielipide. Voidaan toki keskustella erikseen millä ansioilla professuuri on saatu. Professoriliitto toteaa asiasta lisäksi seuraavaa: "Professori, joka on valittu tehtävään toistaiseksi, on oikeutettu käyttämään professorin nimikettä siirryttyään muihin tehtäviin". Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pysyvän professuurin saanut henkilö voi myös siirryttyään muihin tehtäviin käyttää edelleen professori-nimikettä. Tämä ei kuitenkaan päde määräaikaisissa professuureissa olleiden kohdalla. Heillä nimikkeen käyttöoikeus loppuu, kun määräaikainen tehtävä päättyy.

Onko Himanen sitten professori? Siihen saa vastauksen, kun tiedustelee Aalto-yliopistosta ja Oxfordin yliopistosta millaisessa työsuhteessa Pekka Himanen on ollut tai on parhaillaan kyseiseen yliopistoon.

Valtiovallan käsitys yliopistojen autonomiasta

 Yliopistouudistuksen yhteydessä keskeisin argumentti sen puolesta oli yliopistojen autonomian lisääminen. Tämä on se argumentti, jolla minut ja monet muutkin saatiin hyväksymään – vaikkei kritiikittä – toteutettu uudistus. Yliopistoasioissa päätöksenteon tulee olla ensisijaisesti yliopistoilla ja valtion rooli on lähinnä perusrahoituksen antajana. 

Uudistuksesta on kulunut pari vuotta ja valtion rooli yliopistojen ohjaajana on vähintäänkin sekava. Toisaalta toimiva ja kehuttu tutkijakoulujärjestelmä lakkautetaan ja rahat siirretään yliopistojen budjetteihin, taustalla argumentti yliopistojen autonomiasta päättää millaista ja miten paljon tohtorikoulutusta annetaan.

Edellisen vielä huonona uutisena joten kuten nielisi, kun siinä on niin selkeä logiikka, mutta monia muita uudistuksia suunnitellaan lähes ilman mitään logiikkaa. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavista?

Opetus- ja kulttuuriministeriö uudisti yliopistojen rahoitusmallia tuomalla sinne uusia komponentteja (kuten kanditutkinnot) ja muuttamalla eri komponenttien painosuhteita. Voi olla, että uusi malli on parempi kuin aiempi, mutta eikö tämä ole kuitenkin suoraviivaista valtiovallan ohjausta yliopistojen autonomian piiriin kuuluviin asioihin?

Voi olla myös, että rahanjakomalleja tarvitaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kilpailua tarvitaan. Päätösten ja muutosten osalta voisi kuitenkin toivoa johdon- ja yhdenmukaista logiikkaa.

Ehkä kaiken huippuna ovat viimeaikaiset suunnitelmat korkeakouludiplomeista. Näiden sisältö ja tavoite ovat ainakin minulle epäselviä, mutta niillä tarkoitetaan 120 opintopisteen laajuisia lyhyttutkintoja, joille kuulemma on tarvetta työelämässä. Ovatko lyhyttutkinnot valtiovallan lääke, jolla suomalaiset nostetaan maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä? Eivät ainakaan Professoriliiton tai Tieteentekijöidenliiton mielestä, jotka ottivat asiaan kantaa voimakkaasti.

Lista muutospaineista on loputon, mutta en voi olla kommentoimatta suunnitelmia luoda yliopistoihin uusien opiskelijoiden sisäänotto kahdesti vuodessa. Tämä kaunis ja uusia opiskelijoita palveleva ajatus tarkoittaa monessa oppiaineessa perusopintojen tuplaamista. Samat kurssit pitää aloittaa syksyllä ja uudelleen Tammikuussa.

Avainkysymyksenä moniin uudistuksiin liittyvät resurssit. Ei yhdeltä työntekijältä saa kuin yhden työpanoksen. Jos jotain halutaan lisää ja enemmän, niin lapsikin ymmärtää, että siitä pitää maksaa enemmän. Eduskunta on kuitenkin päättänyt leikata yliopistojen rahoitusta jo kahdesti uuden yliopiston aikakaudella. Ei näin toimita vastuullisesti, eikä näin kunnioiteta yliopistojen autonomiaa.